Panasonic TZ100 on uusi matkailijalle suunnattu kameramalli, jossa yhdistyy pieni koko laajan alueen zoomiin. Tuumainen ja ilmeisesti Sonyn valmistama 20 Mp kenno on varmistamassa riittävän datan tallentumisen ja 25 – 250 mm kuvakulmaa vastaava zoomi peittää mukavasti yleisimmät kuvaustilanteet. Varustukseen kuuluu myös sähköinen etsin, joka miellyttää perinteistä kuvaajaa sekä helpottaa kirkkaassa valossa sommittelua. Takaseinän kosketusnäyttö on kiinteä, ilmeisesti kompaktin rakenteen seurauksena. Panasoniciin kuuluu nykyään ilman muuta Wifi kameran kauko-ohjausta ja kuvien jakamista varten. Matkailijalle sopii USB-lataus, mutta se on myös ainoa vaihtoehto, koska mukana tulevalla laturilla ei voi ladata erillistä akkua.

Muotoilu on selkeä ja jossain määrin jopa vaatimaton, ainakin mustana. Vaihtoehtoinen harmaa malli on hieman koreamman näköinen, mutta ei silti huomiotaherättävästi. Kameran voi ostaa näytettäväksi tai käytettäväksi ja jälkimmäisessä tapauksessa tietty vähättelevä ulkonäkö on vain eduksi. Varsinkin matkoilla ei kameran tarvitse kiinnittää huomiota millään tavalla.

Lyhyt video Panasonic TZ100 -kameran ominaisuuksista.

Panasonic TZ100 on varsin kompakti, kun miettii mitä sisälle on saatu ahdettua. Laite mahtuu vaivatta taskuun ja kulkee mukana joka paikkaan ilman tuskaa. Rakenne tuntuu tukevalta ja kaikin puolin laadukkaalta. Kiinteä takatelkkari selkeyttää kieltämättä ulkonäköä ja rakennetta.

Panasonic TZ100 @ 25 mm, f/2.8, 1/500 s. ja ISO 125.

Panasonic TZ100 @ 135 mm, f/5.7, 1/800 s. ja ISO 125.

Monipuolisuudesta huolimatta käyttöliittymä säätimineen on ilahduttavan pelkistetty. Ohjelmoitavia kiekkoja on kaksi, joilla hoituu kuvaamisen aikana tarvittava säätely mukavasti. Takaseinässä on normaalit painonapit yleisimmille asetuksille ja lisäksi pikavalikko näytöllä. Panasonic myy vahvasti sekä 4K photo että Post Focus -ominaisuuksia, joille on valmiit napit, mutta niille voi asettaa muitakin toimintoja halutessaan.

Panasonic TZ100 @ 25 mm, f/3.5, 1/1000 s. ja ISO 125.

Panasonic TZ100 @ 25 mm, f/2.8, 1/1000 s. ja ISO 125.

Etsin on melko pieni, mutta toimiva siitä huolimatta. Silmälasien läpi katsottuna etsinkuva jää turhan kauas ja reunoja pitää kurkkia. Kirkkaassa valossa etsimen ja takanäytön kytkevälle sensorille pääsee valoa, mikä pimentää välillä etsimen. Ilman laseja silmän saa etsimeen kiinni ja tähtäily helpottuu.

Panasonic TZ100 @ 150 mm, f/6.3, 1/800 s. ja ISO 125.

Panasonic TZ100 @ 25 mm, f/7.1, 1/800 s. ja ISO 125.

Kuvauskokemus on pääosin positiivinen ja kamera reagoi kuvaajan toiveisiin ilman viiveitä. Automaattitarkennuksen kehitys on ollut kompaktikameroissa huimaa, mistä on varmasti osittain kiittäminen peilittömiä järkkäreitä, joiden teknologiaa on sovellettu kompakteihin. Panasonic TZ100 tarkentaa todella vikkelästi ja varmasti. Tarkennuspisteen valinnan voi tehdä koskettamalla takanäyttöä, mikä toimii myös etsimen läpi katsellessa. Tämä ominaisuus taisi tulla ensimmäisenä Olympus E-M10II -runkoon, mutta nyt se on yleistymässä. Varsinkin kun etsin on kameran vasemmassa päädyssä, kuten esim. Panasonicissa, niin tarkennuspisteen siirtely pyyhkimällä takanäyttöä peukalolla on erittäin sujuvaa.

Panasonic TZ100 @ 250 mm, f/5.9, 1/200 s. ja ISO 125.

Panasonic TZ100 @ 117 mm, f/5.5, 1/250 s. ja ISO 125.

Kameraa voi kauko-ohjata langattomasti esim. puhelimella ja toiminnot ovat monipuoliset. Lähes kaiken voi tehdä mobiilaittesta käsin. Panasonic Image App on saatavana sekä Androidille että iOSille.

Post Focus ominaisuus on hauska lisä, mutta koska se tekee vain jpg-kuvia, niin en omassa kuvaamisessani näe sille paljon käyttöä. Kamera ottaa nopeasti kohteesta useita kuvia eri tarkennusetäisyydellä ja käyttäjä voi jälkeenpäin valita minkä tai mitkä kuvat tallentaa. Lopulliset kuvat ovat n. 8 Mp jpg-kuvia. Kamera itse asiassa tekee kuvista 2 sekunnin videon, josta sitten valitaan sopiva ruutu, mutta valinta tehdään koskettamalla sopivaa kohtaa näytöllä. Kuvaajan ei siis tarvitse katsoa videota ja yrittää valita siitä sopivaa ruutua.

25 mm vastaavalla kuvakulmalla.

250 mm vastaavalla kuvakulmalla samasta paikasta kuin ylempi kuva.

Panasonicin objektiivi on aika kunnianhimoinen rakennelma, koska fyysinen koko on pieni, mutta polttovälialue on suuri ja kennokin pokkarisarjassa iso. Valovoima vaihtelee laajakulman f/2.8 ja telen f/5.9 välillä, mihin on varmasti päädytty juuri kompaktien mittojen toivossa. Hyvä vakaaja auttaa, mutta onhan telepään valovoima hämärässä kieltämättä vaatimaton. Optinen laatu on kohtalaisen hyvä, mutta kuitenkin kompromissi ja ilman muuta heikoin lenkki kuvanlaadussa. Kenno kyllä tallentaisi enemmänkin tarkkaa tietoa. Laajakulmalla aivan paras terävyys ei yllä kuva reunoille ja telepäässä kontrastintoisto ja terävyys laskee, mutta pieneen kokoon pakatuksi 10-kertaiseksi zoomiksi kokonaisuus on hyvä. Tuuman kennon ympärille voisi rakentaa tosi pätevän kameran samaan tyyliin kuin esim. Fuji X100 tai Sony RX1, mutta silloin pitäisi tyytyä yhteen polttoväliin, mikä olisi kompromissi myös.

Kuvatiedostot ovat hyvännäköisiä ja raakakuvissa on työvaraa kivasti. Laatu riittää parhaimmillaan hyvin A2-tulosteisiin, mutta tietenkin herkkyden noston myötä tasoitusta tulee verrattuna isompaan kennoon. Korkein käyttökelpoinen herkkyys vaihtelee käyttötarkoituksen ja kuvaustilanteen mukaan, mutta jossain ISO 1600 – 3200 tienoilla se menee.

Panasonic TZ100 @ 37 mm, f/3.5, 1/80 s. ja ISO 250.

Panasonic TZ100 @ 25 mm, f/2.8, 1/400 s. ja ISO 125. Yhdysrakenteinen salama toimii vaikka täytevalona.

Videokuva on etenkin 4k-tilassa tosi komeaa ja kuvanvakaajan ansiosta käsivaraltakin voi tehdä siedettävää jälkeä. Automaattitarkennus toimii tyydyttävästi videolla, mutta jatkuva tarkennus saattaa sahata lievästi eestaas, jos kohde ei liiku. Äänen saa talteen ainoastaan kameran omalla mikrofonilla, joten kunnianhimoisessa tuotannossa pitää olla erillinen äänitallennin. Kameran asetukset ovat valo- ja videokuvaus -tiloissa erillään, eli valokuvauksen asetukset eivät vaikuta videopuolelle tai päin vastoin. Tämä on erittäin miellyttävää, koska aika harvoin esim. samat valotusasetukset sopivat sekä valo- että videokuvaukseen. Harmaasuodin ei kuulu varustukseen, mikä on ongelma kirkkaassa valossa videoidessa, sillä sen vuoksi pitää himmentää tarpeettomasti.

Panasonic TZ100 on monipuolinen kamera pienessä koossa ja sopii hyvin vaikka matkalle. Parasta on pieni koko, monipuolinen varustelu ja kuvanlaatu pienellä varauksella. Huonointa on kiinteä takanäyttö.

Panasonic TZ100 maksaa n. € 800,- ja tulee saataville toukokuussa. Tekniset tiedot voi katsella valmistajan sivuilta.

Artikkeli Panasonic TZ100 kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Jussi Koskela

Olympuksen uusin PEN-sarjan tulokas on herättänyt Internetissä keskustelua huomattavasti muita PEN-julkaisuja enemmän. Tämä johtunee käsittääkseni kahdesta syystä. Monet Olympus-kuvaajat minä mukaan lukien ovat odottaneet valmistajalta ns. seuraavan sukupolven tekniikkaa, erityisesti kennon osalta. Kun huhut kertoivat, että kenno tulee päivittymään tähän malliin, niin se nosti automaattisesti kamerakansan kiinnostusta.

Toinen keskustelua herättäny ominaisuus on PEN F:n voimakkaasti mainostetut uudet jpg-kuvaajan ominaisuudet. Kuvaaminen tietoisesti jpg:llä ja siten jälkikäsittelyn vaikeuttaminen kuulostaa kieltämättä omituiselta, kun uutuuden hinta on kuitenkin reilusti tonnin paremmalla puolella. Näihin molempiin asioihin palaan myöhemmin.

Ulkoisesti tarkasteltuna PEN F on todella kaunis laite. Muotoilu on retroa kuten odottaa saattaakin, mutta viimeistely on sellainen kuin yli tuhannen euron kamerassa kuuluukin olla. Metallia ei ole säästelty ja koko rakenne on tehty siten, että ulospäin kamerasta ei näy ainuttakaan ruuvia. Tietty tästä herää kysymys, että onko kameran huoltaminen tämän takia haastavampaa, mutta onneksi se ei ole kuluttajan ongelma, kunhan huolto ylipäätään pelaa. Harva näitä itse alkaa kuitenkaan aukomaan.

Kontrollit PEN-F:ssä ovat omaan makuuni varsin riittävät. Rullia on kaksi ja herkkyyden säätökin onnistuu yhden napin takaa. Nappeja on riittävästi varmasti useimpien makuun ja niihin voi määrätä laajasti haluamiaan toimintoja. Tosin itse kaipaisin ns. valotuksen ennustamisen kytkemistä päälle ja pois sekä elektronisen sulkimen aktivointia. Kumpaakaan näistä ei saa tällä hetkellä täydellisesti pikanapin taakse. Valotuksen ennustamisen saa päälle ja pois pikanapista, mutta pikanappi vaikuttaa ainostaan etsimeen, ei näyttöön. Tämä on parempi kuin ei mitään, mutta näyttöäkin tulee käytettyä studiossakin etenkin jalustalta kuvatessa. Pahoittelen, että tämä jäi huomaamatta ensituntumat jutussa. Sähköistä suljinta taas ei saa lainkaan pikanappiin.

Olympus PEN-F @ ISO 200, 25mm, f/6.3 ja 1/1250s

Muistikortti löytyy akkukannen alta joka taas peittyy useimpien jalustojen kiinnityslevyn alle. Näin ollen muistikortin vaihtaminen jalustaa käytettäessä on hieman työläämpää kuin toivoisin.

Olympuksen etsin on erinomainen nykymittapuulla mitattuna, mutta ei kuitenkaan aiempia malleja parempi. Etsimen sijoittaminen vasempaan yläreunaan on mielestäni hyvä idea, koska tällöin nenä ei hankaa kuvatessa näyttöä. Lukija tiedusteli, että haittaako se mielestäni pidemmän polttovälin käyttöä. Dpreview kirjoitteli ainakin, että kyseinen asettelu tuntuu oudolta pitkillä teleobjektiiveilla. Itse en tätä voi allekirjoittaa, mutta olen kuullut väittämän muualtakin, joten teleä enemmän käyttävien kannattaa suorittaa omakohtainen kokeilu.

Näyttö on myös laadukas ja riittävän tarkka. Videokuvaajia miellyttänee näytön saranointi vasemmasta reunasta siten, että näyttö kääntyy sivulle. Valokuvaajana arvostaisin, että voin kääntää nopeasti näytön osoittamaan ylös taikka alas, esimerkiksi tanssilattialla siten, että pystyn kuvaamaan kurottamalla reilusti yläviistosta. Tällä tavalla kääntyvän näytön kanssa näyttö pitää kääntää ensin sivulle ja sitten kokonaan ympäri. Näyttö on lisäksi sen verran jäykkä, että kiireessä sen sivulle kääntäminen menee herkästi raapimiseksi otepintaa etsiessa. Lisäksi sivulle osoittava näyttö heikentää kameran ergonomiaa siten, että kameralla ei saa hyvää asentoa etsimellä kuvaamiseen ennen kuin näytön kääntää takaisin normiasentoon.

Olympus PEN-F @ ISO 200, 25mm, f/2.5 ja 1/125s

Näytön kosketusominaisuutta hyödynnetään kuitenkin uudella, kekseliäällä tavalla. Kun kuvaa sommittelee sähköinen etsin silmällä, niin näyttö muuttuu periaatteessa suureksi kosketuslevyksi. Tämä mahdollistaa sen, että tarkennuspistettä voi siirrellä pyörittelemällä peukaloa missä tahansa kohtaa näytöllä. Periaate on sama, kuin läppäreiden kosketuslevyissä. Tämä on omaan makuuni paljon parempi ja ergonomisempi tapa valita tarkennuspiste, kuin sen naputtelu erikseen nuolinäppäimillä tai pienellä joystickilla. Ominaisuus ei tosin toimi hanskojen kanssa ja tällöin kuvaaja voi turvautua naputtelemaan fyysisiä painikkeita.

Aiemmista Olympuksista tutut varoitusvärit ovat ennallaan ja ovat edelleen ehkäpä paras tapa valottaa täsmällisesti vallitsevassa valossa.

Olympus PEN-F @ ISO 200, 25mm, f/5 ja 1/1600s

Itseäni kiinnosti eniten Olympuksen uusi 20 megapikselin kenno. Uusi kenno on askel parempaan suuntaan, mutta se ei missään nimessä ole samanlainen laatuloikka kuin mitä E-M5:n kenno oli julkaisuhetkellään. Resoluutiota on tullut hieman enemmän ilman, että kuvan kohina kasvaa korkeilla herkkyyksillä. Kameran suurin ns. natiivi herkkyys on 5000, ja 6400 on vielä aivan käytettävä, kunhan kuva valottuu riittävästi. Korkeilla herkkyyksillä otetut kuvat eivät kestä enää juurikaan alivalotuksen jälkeistä nostoa ilman sivuoireena seuraavaa kohinaa ja dynamiikan laskua. Pohjaherkkyydellä eli ISO 200:lla taas dynamiikka on kohdillaan ja valotusta voi nostaa jälkikäsittelyssä melko reilustikin.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että 1.8 valovoiman objektiiveilla pystyy kuvaamaan juuri ja juuri suurinpiirtein sellaisessa valaistuksessa, jossa nyt ihmiset ylepäätään viihtyvät. 2.8 aukon zoom-objektiivit taasen jäävät herkästi hieman pimeiksi. Jos ja kun kennotekniikka ei tästä parane Olympuksella lähiaikoina, niin hämärähommiin on odotettava helpotusta esimerkiksi huhutuista tulevista 1.2 kiinteäpolttovälisistä objektiiveista.

ISO 6400 1:1 rajaus. Olympus kestää hyvin korkeitakin herkkyyksiä, kunhan kuvaa ei alivalota.

Kameran mukana tulee pieni ulkoinen salama joka on poikkeuksellisesti kääntyvää mallia. Tämä mahdollistaa salaman heijastamisen katon kautta, jolloin valo on huomattavasti luonnollisemman näköinen. Salama latautuu hitaasti täyden tehon välähdyksestä eikä se täysi tehokaan nyt kovin suuri ole, mutta tämä on silti paras kameran mukana tullut salama, jota itse olen kokeillut.

Kennovakaaja on tuttua Olympusta ja siten markkinoiden parhaimmistoa. Valotusaikoja voi pidentää siten, että rajoittavaksi tekijäksi muodostuu kohteen liikkuminen, ei käden tärinä.

Olympus PEN-F @ ISO 200, 17mm, f/1.8 ja 1/20s. Valovoimaiset kiinteäpolttoväliset objektiivit ja hyvä kuvanvakain mahdollistavat jalustattoman maisemakuvauksen vähässäkin valossa. Laajakulmaisella objektiivilla voi tehdä terävän kuvan käsivaralta vielä sekunninkin valotusajalla.

Uusi ominaisuus on myös laajemmat jpg-säädöt mahdollistava creative dial. Se sijaitsee kameran etupaneelissa ja toimii siten, että siitä saa päälle joko tutut jpg-taidesuotimet tai sitten siitä voi aktivoida kolme erilaista luovaa tilaa. CRT-tila toimii siten, että kuvaaja voi sävyttää koko kuvan mieleisekseen. Sävyn voi valita rullasta ja toisesta rullasta valitaan onko kuva enemmän tai vähemmän saturoitunut. Toinen ääripää tuottaa mustavalkoisen kuvan ja toinen todella räiskyvät värit.

Toisessa tilassa pääsee vastaavasti vaikuttamaan erikseen kunkin värin saturaatioon. Eli kuvasta voidaan korostaa jotain tiettyä väriä ja vähentää muiden saturaatiota. Olympus osoittaa hyvää makua siten, että tällä ei kuitenkaan aivan saa tehtyä mustavalkoista kuvaa, jossa toistuu vaikkapa vain punaiset sävyt.

Paras luova tila on mielestäni mustavalkomoodi. Siinä pääsee säätämään tavallaan filmiajalta tuttuja värisuotimia, joilla voidaan vaikuttaa siihen, että miten tummana kukin väri toistuu mustavalkoisessa maailmassa. Esim. mikäli oletusasetuksilla kuvattavien henkilöiden vaatteet ovat todellisuudessa eri värisiä, mutta harmaasävyissa näyttävät samalta, niin ratkaisu löytyy näistä suotimista.

“Ei ihan Henry”. Olympus PEN-F @ ISO 200, 25mm, f/6.3 ja 1/800s

Kaikki nämä tilat ovat sähköisen etsimen ansiosta suhteellisen mukavia käyttää, koska kuvaaja näkee valintojen vaikutuksen reaaliajassa jo ennen kuvan ottamista.

Näin avattuna nämä ominaisuudet kuulostavat hyvältä ja ovatkin sitä, mikäli kuvaaja jostain syystä tekee ainoastaan JPG-kuvaa. Oma mielipiteeni on, että yli tuhannen euron kameran ostajan kannattaisi perehtyä raakakuvan käsittelyyn. Nämä kameran sisäiset ominaisuudet ovat kuitenkin vain pintaraapaisu siitä hallinnan määrästä, jonka esimerkiksi Lightroom mahdollistaa raakakuvan kanssa.

Videopuoleen en perehtynyt sen enempää, kuin että se on Full HD max 60 ruutua sekunnissa ja että kamerasta ei löydy mikrofoni- eikä kuulokeliitäntää. Näiden puuttuminen ja siten selkeä still-kuvapainotus tekee näytön kääntymistavan valinnan entistä oudommaksi. Kuka valokuvaaja oikeasti tahtoo sivulle kääntyvän näytön?

Olympus PEN-F @ ISO 200, 25mm, f/6.3 ja 1/320s

Minulla oli vähän ristiriitainen fiilis kirjoittaessani tätä kokeilua. Kamerasta tuntuu löytyvän aika vähän konkreettisesti uutta kehuttavaa, jota ei olisi nähty jo aiemmissa Olympuksen malleissa. Sellaisissa, joita saa nykyään huomattavasti PEN F:ää halvemmalla. Tässä välissä tahdonkin korostaa, että itse kuvaaminen F:llä on todella miellyttävää. Kamera on pirun responsiivinen ja sen yksittäistarkennus on todella, todella nopea. Rullilla on täsmällistä naksutella halutut valotusarvot ja käskyt menevät perille muutenkin viiveettä.

Ymmärrän jotenkin, mikäli joku haluaa maksaa PEN-F:stä pyydetyn päälle tonnin. Se on hyvä valinta muotitietoiselle kuvaajalle ja kamerana niin pystyvä, että esimerkiksi omat kuvani eivät pääasiassa jää kiinni sen suorituskyvystä. Toisaalta taas, käytännössä samaa käytettävyyttä ja kuvanlaatua saa myös monta sataa euroa halvemmalla. PEN F on pystyvä kamera, mutta sen ostaessaan käyttäjä maksaa muustakin kuin suorituskyvystä ja käytettävyydestä.

Oikeastaan tämä herätti mielenkiinnon tuleviin OM-D -malleihin. Aikooko Olympus lanseerata ne samalla konseptilla eli tällä uudella kennolla ja kosketusnäytöllä, vai onko luvassa kenties jotain kuvanlaadullisesti merkittävämpää uudistusta?

Olympus Pen-F -runko maksaa n. € 1300,- ja tekniset tiedot voi lukea Olympuksen sivuilta.

Kirjoittaja on valokuvaaja.

Artikkeli Olympus PEN-F kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Panasonic julkisti tänään uuden kamerarungon m4/3-järjestelmään. Uusi Lumix GX80 korvaa nykyisen GX7:n ja sijoittuu malliston keskivaiheille. Valmistaja itse määrittelee kohderyhmäksi aloittelijat, jotka haluavat nauttia valokuvauksesta ja arkipäivän rennot katukuvaajat, jotka haluavat tehdä parempia kuvia. Noin vapaasti suomentaen

Ulkomuodossa on paljon samaa GX7:n kanssa.

Panasonic Lumix GX80 ei pidä sisällään mitään vallankumouksellista uutta, vaan paremminkin hienosäädettyä vanhaa, mutta GX7:aan verraten uuttakin on aika paljon. Kenno on edelleen 16 Mp, josta on saatu enemmän irti poistamalla AA-suodin. Panasonic väittää, että erottelukyky on parantunut 10% tällä tavalla. Panan ominaisuuksissa 4K Photo, Post Focus ja 4K video ovat jo vakiotavaraa ja kuuluvat myös GX80:een.

Etsin on kiinteä, mutta kosketusnäyttö kääntyy ylös-alas.

Etsin ei käänny ylös, kuten GX7:ssa ja se olisikin ihan turha ominaisuus, koska takanäyttö kääntyy ylös-alas. Kosketusnäytöltä voi valita esim. tarkennuspisteeen ja tietenkin hallita muitakin toimintoja. Etsimen tarkkuus on jo lähes normiksi muodostunut n. 2,8 miljoonaa pistettä.

Automaattitarkennuksen luvataan olevan yhtä nopea kuin GX8:ssa ja tietenkin DFD-teknologia on käytössä. Rungossa on 5-akselinen vakaaja, joka pitkillä polttoväleillä toimii objektiivin vakaajan kanssa yhdessä.

Wifi-ominaisuuksissa on sen verran tingitty, että NFC ei kuulu varustukseen, mutta kameran ja mobiililaitteen joutuu parittamaan vain kerran, joten kovin iso miinus tämä ei ole.

Minulla oli runsas kuukausi sitten mahdollisuus pikaisesti kokeilla GX80-kameraa, joka jätti erittäin hyvän vaikutelman. Tosin on pakko sanoa, että harva kamera jättää huonoa ensivaikutelmaa.

Ulkomitat ovat juuri sopivat.

Muotoilu on sopivan kompakti ja maltillisen kokoinen sormituki tuntui aivan sopivalta omaan käteeni. Kaksi säätökiekkoa tekevät säätelystä jouhevaa ja tarkennuspisteen valinta koskettamalla takanäyttöä on todella kätevää. Etsinkuva näkyy kohtalaisen hyvin silmälaseillakin ja kuvan laatussa ei ole valittamista. Varsinkin pikkurungoissa pidän vasempaan reunaan sijoitetusta etsimestä, koska sillä rungosta saadaan sulavalinjaisempi.

Paikalla olleet japanilaiset kyselivät onko kiinteä etsin oikea ratkaisu ja minä vakuutin, että se on juuri tasan oikea. Selittäessäni demosin kuinka kääntyvä takanäyttö ajaa saman asian paljon paremmin.

Väreiksi tulevat kuvan hopea musta, hopea ruskea ja täysin musta.

Samat kaverit kyselivät ovatko 4K Photo ja Post Focus hyödyllisiä ominaisuuksia, johon sanoin, että minulle eivät, koska en kuvaa jpgtä, mutta kerroin ymmärtäväni miksi jollekin nuo ominaisuudet ovat hyviä. Sanoin myös, että ongelma ei ole 8 Mp kuvakoko, kuten he epäilivät, vaan nimenomaan jpg.

Automaattitarkennus tuntui erittäin nopealta ja varmalta, mutta siinä ei sinänsä ole mitään uutta, onhan Panasonicin tarkennus ollut jo pitkään huippunopea.

Kuvanlaatua en päässyt koittamaan, mutta siinä tuskin on mitään odottamatonta, koska kenno kuitenkin on jo tuttu 16 Mp LiveMOS. Tarkkuus ja dynamiikka lienevät juuri niin hyvät kuin tällä kennolla voi, jos kehitys ei ole mennyt taaksepäin, mitä tuskin on tapahtunut. Panasonicin 4K-video on myös jo hyväksi todettu ja tuo lisäarvoa niille, jotka videoita haluavat tehdä.

Kokonaisuutena minulle jäi vaikutelma hyvästä ja järkevästä peruskamerasta, jota ei ole varusteltu turhilla himmeleillä, mutta kunnollinen kokeilu luonnollisesti paljastaa säilyykö tuo vaikutelma.

Artikkeli Panasonic GX80 ensituntumat julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Saksalainen kulttikameroiden valmistaja Leica yllätti tässä kevättalvella esittelemällä oman versionsa kovaan käyttöön tarkoitetusta kamerasta, joka on nimeltään Leica X-U ja pitää sisällään ison APS-C -kennon. Kääntöpuolena isolle kennolle on kiinteäpolttovälinen objektiivi, sillä zoomin ymppääminen iskun- ja vedenkestävään rakenteeseen järkevillä ulkomitoilla lienee katsottu liian haastavaksi. Optiikan virkaa hoitaa suht valovoimainen Summilux 23 mm f/1.7 Asph., jonka kuvakulma vastaa 35 mm kinarin lasia. Optinen rakenne antaa odottaa huippupiirtoa, onhan linssielementtejä peräti 10 kahdeksassa ryhmässä ja neljä linsseistä on asfäärisiä.

Leica X-U (typ113)

Lähes jokaisella kameravalmistajalla on mallistossaan iskun- ja roiskeenkestävä kamera, jonka voi vaikka upottaa veteen. Tällainen kamera on mitä hauskin ja vaivattomin vapaa-ajan kuvausväline, mutta koska lähes kaikki tällaiset kamerat ovat pikkuruisella kennolla varustettuja pokkareita, niin kaikille ne eivät riitä. Tähän saumaan Leica yrittää kammeta, sillä iso kenno ja laatuoptiikka kuulostavat houkuttavilta.

Linssinsuojus on kuminen ja pysyy yllättävän hyvin paikallaan.

Kenno on APS-C -kokoa ja sen 16 Mp viittaisi samansukuiseen kennoon, joka on ollut käytössä Leican muissakin X-sarjan kameroissa. Pikseleitä on tämän päivän mittapuulla vähänlaisesti, sillä APS-C -koossa normi alkaa olla 20 – 24 Mp lukemissa. Eipä silti, kyllä 16 Mp riittää ja kelpaa komeasti lähes kaikkiin käyttötarkoituksiin.

Salama on erikoisesti objektiivin etuosassa. Salamavalotus toimii luotettavasti ja antaa tarvittaessa sopivan täytevalon.

Tekniikkapuolella Leica X-U on muuten aika pelkistetty tai jopa karu, mikä johtuu osittain vedenpitävän rakenteen rajoituksista, mutta ei kokonaan. Rakenteen puolesta voi ymmärtää, että yhtään liitintä ei ole, eikä varustekengässä ole kontakteja. Kosketusnäyttö ja WiFi sen sijaan voisivat kuulua varusteisiin, varsinkin tässä hintaluokassa. Kosketusnäytön voisi varmasti rakentaa niin, että sen voisi kytkeä pois päältä vesileikeissä. Akkuja tulee mukana kaksi, mikä on hyvä, vaikka en käytössä havainnutkaan epätavallisen kovaa virrankulutusta. Kuvien tallennukseen kelpaa SD-kortti, jonka paikka on akkukannen alla. Kannen avaaminen ja sulkeminen on sujuvaa tiivisteistä huolimatta, mutta lukitus tuntuu silti luotettavalta.

Käyttöliittymä on ilahduttavan selkeä.

Leican ulkonäkö on pelkistetty, mikä sopii merkin tyyliin ja näyttää muutenkin hyvältä. Valotusta hallitaan kahdella kiekolla, joilla saadaan yksinkertaisesti kaikki mahdolliset valotusohjelmat ilman erillistä ohjelmanvalitsinta. Laukaisimen ympärillä olevalla virtakytkimellä valitaan kerta- tai sarjatuli. Etsintä ei ole, eikä takanäyttö käänny, joten esim. auringonpaisteessa kuvaaminen tai erikoisten kuvakulmien tavoittelu ei aina ole herkkua. Kuvausote on tukeva, koska X-U on sopivan paksu ja muovipinnoitteesta saa pitävän otteen.

Takaseinän napit ovat hieman tunnottomat, mutta kookkaat. Valikko on yksinkertainen.

Takaseinän painonapit ovat lievästi tunnottomia, koska runkoa peittää paksun tuntuinen muovikerros, mutta napit ovat sen verran kookkaita, että hanskoillakin pystyy operoimaan. Leican valikko on todella yksinkertainen moneen muuhun kameraan verrattuna. Koko hoito on reilun neljän sivun (näytön) mittainen, eikä moninaisia alavalikoita ole. Ilman ohjettakin kaikki löytyy lähes väistämättä, toisin kuin joissakin kameroissa.

Tarkennuspisteet ovat aika keskellä kuvaa.

Automaattitarkennuksen alue kuva-alalla on suhteellisen kapea ja tarkennuspisteitä on vain 11, joka on vähän, kun kyseessä on kontrastitarkennus. Käytännössä tuo ei kuitenkaan ole iso rajoitus, koska yleensä kohde osuu tarkennuksen alueelle. Joskus sen sijaan kamera ei löydä tarkennusta, vaikka kohde olisi suorastaan helppo. Niin ei käy usein, mutta kun käy, niin se ihmetyttää.

Tässä kuvassa tarkennus ei löytänyt tartuntakohtaa ennen kuin käänsin kameraa alaviistoon.

Tässä kuvassa taas tarkennus löytyi helposti, vaikka näkymä on samankaltainen kuin yllä.

Tarkennusnopeus on täysin riittävä normaalikuvaukseen, mutta nopeamminkin tarkentavia kameroita on. Lähikuvaukseen liittyy erikoinen piirre, jonka vain saksalainen voi keksiä. Ihmettelin, että miksi en voi kuvata lähimmällä etäisyydellä täydellä aukolla, kunnes luin ohjeesta, että optisen suorituskyvyn parantamiseksi kamera himmentää lähietäisyydellä vähintään aukolle 2.8. Tavallaan perusteltua, mutta toisaalta esim. täydellä aukolla voisi ehkä saada aikaan jotain hauskan näköistä joskus.

Tarkennuspisteen liikuttelua varten pitää ensin painaa näytön vasemmalla puolella olevaa nappia sekunnin verran ja sitten piste liikkuu monivalitsimen napeilla. Tämä on kömpelöä ja jätinkin kaikki 11 pistettä aktiiviseksi, jolloin kamera sai päättää mihin tarkennetaan.

Siirtyminen automaattitarkennuksesta käsitarkennukseen ja takaisin on hienosti toteutettu.

Automaattitarkennuksesta siirrytään käsitarkennukseen muistakin Leicoista tutulla älyttömän nerokkaalla tavalla kääntämällä tarkennusrengasta. Tämä on ehkä paras ja helppokäyttöisin sovellus aiheesta, ainakin kompaktikameroissa.

Leicassa on keskussuljin, joka on hiljainen, mutta asettaa rajoituksia aukko ja aika -yhdistelmille. Nopein 1/2000 s. valotusaika on käytössä vain f/3.5 ja sitä suuremmilla aukoilla. Vaikka ajaksi laittaa käsin 1/2000 s. ja aukoksi esim. f/5.6, niin kamera asettaa väkisin arvoiksi 1/1000 s. ja f/8. Valotus pysyy asetettuna, mutta valotusarvot eivät. Kuvatessa kamera kuitenkin näyttää asetettuja arvoja, mikä on hieman hämäävää. Käyttäjä siis luulee kuvaavansa ajalla 1/2000 s., mutta jälkeenpäin voi todeta, että näin ei ollutkaan. Tämä ei ole Leican, vaan keskussulkimen ominaisuus. Esim. Fuji X100 -sarjan kameroissa on samankaltainen rajoitus nopeimmalle valotusajalle.

Leica X-U @ f/8, 1/400 s. ja ISO 100.

Leica X-U @ f/10, 1/500 s. ja ISO 100.

Kuvan tekninen laatu on ok, mutta odotin parempaa. Kennon edessä on ilmeisesti paksu AA-suodin, koska pikselitasolla kuvista puuttuu nykykameroiden särmä. Kuvia katsellessa tekisi mieli suurentaa kuvaa vielä yksi pykälä pienten yksityiskohtien tarkastelua varten, kunnes tajuaa katsovansa jo 100% kuvaa. No, käytännössä kuvia ei tietenkään katsella näytöltä tuolla tavalla ja A3-testitulosteet näyttävät hyvältä, mutta absoluuttinen laatu ei ole samaa tasoa kuin muissa uusimmissa APS-C -kameroissa. Herkkyyden noston myötä esiin tuleva kohina pysyy mielestäni siedettävänä ainakin ISO 3200 asti.

Leica X-U @ f/1.8, 1/40 s. ja ISO 3200.

Kun vertasin X-U:n kuvia Leica X Varion ja Leica T:n kuviin, niin ero oli terävyyden suhteen jälkimmäisten hyväksi ihan selvä. Kaikki kolme kameraa kuitenkin ilmeisesti käyttävät samaa kennoa, eikä pelkkä objektiivi selitä eroja.

Leican raakakuvat ovat DNG-muotoa, jonka soisi yleistyvän muillakin merkeillä. Pelkkää raakakuvaa ei voi valita, vaan sen lisäksi on kuvattava jonkun tasoinen jpg. Kamera kirjoittelee kortille verkkaisesti, eikä siksi ole parhaimmillaan nopeatempoisessa tilannekuvauksessa. Lisäksi kertatulella juuri otettu kuva viipyy näytöllä puolisen sekuntia, mikä haittaa, jos tilannetta haluaa seurata.

Leica X-U @ f/2.8, 1/60 s. ja ISO 100.

Objektiivi on lupaavista teknisistä tiedoista huolimatta optisesti ihan hyvä, mutta ei huippulasi. Kuvan keskiosa on terävä ja kontrastikas, mutta reuna-alueet ja nurkat ovat silminnähden heikommat parhaimmillaankin. Jos kyse olisi edullisemmasta kamerasta, niin optiikka olisi ihan hyväksyttävä. Taas pitää toistaa, että keskimäärin tästä ei ole haittaa, mutta Leicasta vaan odottaa enemmän. Kuvanvakaaja on sähköinen versio, joka ottaa tuplavalotuksen ja yhdistää niistä parhaansa mukaan tärähtämättömän kuvan. Käyttöohjeen mukaan vakaaja ei sovi liikkuviin kohteisiin, eikä toimi sekuntia pidemmillä ajoilla. Sanomattakin on selvää, että tällainen vakaaja ei ole niin tehokas kuin optinen- tai kennovakaaja.

Video-ominaisuudet ovat ihan perussettiä ja paras laatu on FullHD 30 k/s nopeudella. Sähköinen kuvanvakaaja on valittavissa, mutta se rajaa kuvaa melkoisesti.

Leica X-U @ f/10, 1/500 s. ja ISO 100.

Leica X-U on kallis kamera, mikä johtuu rakenteellisista ratkaisuista, mutta siitä huolimatta n. 3500 euron hintaan pitäisi saada enemmän. Yksinkertaisuus on hyvä asia, mutta mukana olevien harvojen ja valittujen ominaisuuksien pitäisi olla ihan huippua, mitä ne eivät kaikilta osin ole. Siihen hintaan pitäisi saada ainakin optinen tai kennoa siirtelevä kuvanvakaaja, moderni kenno tai parempi kuvanlaatu ja monipuolisempi tarkennus. Niiden lisäksi pahaa ei tekisi WiFi, kosketusnäyttö ja monipuolisemmat video-ominaisuudet. Leica X-U on ainutlaatuinen kamera, jolle ei löydy suoraa kilpailijaa, mutta silti hinta ja ominaisuudet eivät kohtaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Käytössä Leica X-U on hauska ja huoleton. Periaatteessa X-U voisi olla hyvä reissukamerakin, vaikka ei ihan taskuun mahdukaan. Sen voisi ottaa vaikka snorklaukseen mukaan, eikä hiekkaerämaakaan olisi liian raju paikka. Hauskuus kuvatessa on X-U:n paras puoli, mutta kova hinta jättää sen harvojen merkkifanien laitteeksi.

Tekniset tiedot voi lukea valmistajan sivuilta.

Testitulosteet teemme Hahnemühlen paperille yhteistyössä Suomen Interfoton kanssa.

Artikkeli Leica X-U (typ113) kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Jussi Koskela

Fuji julkaisi jokin aika sitten X100 -sarjansa alapuolelle uuden APS-C kennoa käyttävän kompaktikameran. Silmiin pistävin ominaisuus uutuudessa on sen pienet ulkomitat suhteutettua kennon kokoon. X70 näet mahtuu jo vähän suurempaan housuntaskuunkin.

Teknisesti X70 tiivistyy seuraavasti: 16 megapikselin APS-C kokoinen kenno, 28mm vastaava polttoväli ja f/2.8 valovoima. Sulkimena toimii lähes äänetön keskussuljin tai täysin äänetön elektroninen suljin.

Ulkoisesti X70 on tosiaan todella kompakti aps-c kokoiseksi kameraksi. Se on myös tosi jämäkän oloinen eikä metallia ole säästetty tarpeettomasti. Kamerasta löytyy myös ainakin minun kädelleni tosi sopivan kokoiset kumiset sormituet. Näiden ansiosta kamerasta saa luotettavan tuntuisen otteen. Akkukansi voisi olla vähän varmemmin toteutettu, se kun aukesi kerran itsestään ihan vain kameraa taskusta kaivellessa. Muistikortti voisi olla myös muualla kuin akkukannen alla. Kyseinen sijoitus kun tekee muistikortin vaihtamisesta tuskaa, mikäli esim. jalustan kiinnityslevy peittää kyseisen aukon.

Näyttö on kosketusherkkä ja kääntyy fiksusti ylös ja alas, jopa selfie asentoon asti. Tarkennuspisteitä voi valikoida joko koskettamalla näyttöä tai takapaneelin nuolinäppäimistä.

Fujifilm X70 @ ISO 400, f/3.6 ja 1/60s

X70 on selkeästi rakennettu manuaalikuvaajaa ajatellen. Aukko ja aika vaihtuvat kätevästi ja täsmällisesti omista rullistaan. Aukko objektiivin ympäriltä ja aika kameran päältä. Herkkyys valitaan pikanapin takaa. Ajan valinnassa Fujia riivaa sama ongelma, mitä montaa muutakin valmiiksi merkityllä aikarenkaalla varustettua kameraa. Aukko säätyy tarkasti kolmannes aukon välein, mutta aika aukon välein. Toki aikaa voi sitten hienosäätää toisesta rullasta, mutta ei yhden parametrin säätämiseen pitäisi tarvita kahta rullaa.

Automaattimiehiä on muistettu valotuksen korjauksen omalla rullalla  ja sekin toimii kuten pitää. Valotuksen korjailua voi säätää myös manuaalitilassa siten, että aukko ja aika asetetaan käsin kameran hallitessa ainoastaan herkkyyttä.

Kameran ohjelmoitavuus on erinomaisella tasolla. Kaikki itselleni oleelliset asiat pystyi laittamaan pikanappeihin. Itsestään selvien lisäksi mainittakoon sähköisen sulkimen valinta sekä valotuksen ennustaminen ennen kuvan ottamista.

Tarkennus ei ole luokkansa nopeimpia tai luotettavampia, mutta verkkaisessa kuvailussa sillä ei ole niin merkitystä. Liikkuvat kohteet ovat asia erikseen ja niihin Fujia ei voi suositella. Toki tätäkin voi kiertää tarkentamalla valmiiksi käsin tietylle etäisyydelle tarpeeksi pienellä aukolla siten, että kohde on varmasti terävä. Tarkennusta ei myöskään saa lukittua siten, että päästää laukaisimen vain puoliväliin ja sitten ottaisi toisen kuvan perään ilman uudelleentarkennusta. Automaatti tarkentaa joka kuvan siis väkisin uudestaan ja se voi olla melko ärsyttävää.

Fujifilm X70 @ ISO 3200, f/2.8 ja 1/60s

X70 ostavan kannattaa kokeilla kuvata 28mm vastaavalla polttovälillä hetki ennen ostopäätöstä. Itselleni kyseinen polttoväli oli turhan laaja yleiskäyttöön esimerkiksi reissuja ajatellen. Laajahko kuvakulma tuo toki kuvaan hienoa läsnäolon tuntua silloin, kun kohde on riittävän lähellä. Varsinkaan Suomen väljillä kaduilla ihmisiä ei viitsi lähestyä siten, että kuvausetäisyys olisi sopiva. Laajempaan kuvakulmaan voi toki mahduttaa enemmän asioita lähempää mitä 35 tai 50mm polttoväleillä. Tästä on hyötyä vaikkapa sisätiloissa siten, että koko pöytäseurue mahtuu kuvaan ilman pahempaa pakittelua.

Kameran suunnittelu on aina liuta kompromisseja, jotka tehdään tietty päämäärä edellä. X70:n tapauksessa se päämäärä on ollut pieni koko. Paperilla tämän kokoluokan kamera suurella kennolla on todella houkutteleva kokonaisuus. Käytännössä asia ei ole aivan niin yksiselitteinen.

Fujifilm X70 @ ISO 400, f/4 ja 1/250s

Ensinnäkin objektiivista on pitänyt tehdä pieni. Tästä johtuen siihen on valittu melko maltillinen f/2.8 valovoima joka on n. aukon pienempi kuin esim. Panasonicin LX100:ssa, Sony RX100 IV:ssa tai monen muun pokkarikameran laajakulmapäässä.

Toisekseen Fujissa ei ole lainkaan kuvanvakainta. Käytännössä se vaikuttaa siten, että valotusajat pakottuvat pidemmiksi ja se taas aiheuttaa tarvetta nostaa herkkyyttä ja korkea herkkyys taas heikentää kuvanlaatua.

Jos vaikka ajatellaan laskennallisesti maisemakuvaa, jonka voi kuvanvakaimella ottaa puolen sekunnin aika-asetuksella ja ISO 200:lla, on Fujin tyydyttävä tyypillisesti 4 aukkoa nopeampaan, 1/30s aikaan. Tällöin herkkyyttä pitää kasvattaa aina arvoon 3200 asti. Ja mikäli toisella kameralla käytössä oleva aukko on f/1.8, niin tällöin Fujin maksimivalovoima f/2.8:n takia herkkyyttä joutuu nostamaan vielä 6400:aan. Näin ollen pienempikennoinen kamera voi tuottaa monissa tilanteissa teknisesti siistimpää ja sävykkäämpää kuvaa.

Fujifilm X70 @ ISO 400, f/4 ja 1/250s

Kolmas puute tämän hintaluokan kamerassa on etsimen poissaolo. Sonyn RX-sarja on osoittanut, että hyvän sähköisen etsimen voi lisätä jopa X70:ä pienempään kameraan. Etsin helpottaisi kuvaamista kirkkaissa olosuhteissa ja antaisi hieman lisätukea kuvausasentoon kompensoimaan vakaajan puutetta.

Kuvan tekninen laatu on muuten mielestäni riittävä ja ISO 6400 on vielä käyttökelpoinen. Toisaalta taas Fujin 16mp kenno alkaa olla jo iäkäs ja varsinkin aikaisempia Fujeja omistava odottanee parannusta tälläkin sektorilla.

Fujifilm X70 @ ISO 400, f/4 ja 1/250s

Objektiivin piirto on selkeä kompromissi koon ja piirron suhteen. Piirto heikkenee selkeästi nurkkia kohden aukolla 2.8 ja piirto paranee tasaisesti aukkoa kahdeksan kohti. En usko kuitenkaan, että kenenkään kannattaa jättää tätä kameraa ostamatta piirron takia. Värivirheet ovat niin vähäisiä, että ne katosivat LR:ssä sivuoireitta.

Keskussulkimesta pitää mainita vielä sen verran, että se synkkaa salaman kanssa todella nopeille ajoille. Suoraan salamakengässä oleva oleva salama täsmää moitteetta 1/2000s aikaan ja godoxin perusradiot pelittivät 1/1000s asti. Näin ollen vallitsevan valon himmentäminen onnistuu ilman aukon pienentämistä. Voisin myös kuvitella, että tällä saisi kätevästi aika makeita salamalla valaistuja hyppykuvia erilaisista urheilulajeista. Laaja kuvakulmakin sopii hyvin tähän tarkoitukseen.

Loppujen lopuksi kaikki mitä X70:een on saatu mukaan toimii juuri siten kuin pitää. Haasteena on enemmänkin puuttuvat etsin, kuvanvakain ja maltillinen valovoima. X70 on todella kätevä laite silloin, kun sille löytyy sopiva käyttökohde. Useimmille kuvaajille esim. pykälän suurempi Panan LX100 tai pienempi, mutta kalliimpi Sony RX100 III tai IV ovat harkinnan arvoisia vaihtoehtoja.

Fujifilm X70:n hinta on noin 700€.

Kirjoittaja on valokuvaaja.

Artikkeli Kokeilussa Fujifilm X70 julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Sony A6300 on seuraaja suositulle A6000-mallille ja merkittävimmät uudistukset koskevat tarkennusta sekä video-ominaisuuksia. Minulla oli kokeilun aikana vain kittizoom ja lyhyt Lontoon matka sattui sopivasti kohdalle, joten käsittelen tässä A6300:n sopivuutta etupäässä matka- ja yleiskameraksi. Sonyn tarkennuksesta on kirjoitettu jo aika paljon, eikä luotettava kokeilu ole mahdollista kittizoomilla. Sain Lontoossa kokeilla lyhyesti Sonyn uusia 70 – 300 mm ja 50 mm objektiiveja, mutta luotettava tarkennuksen kokeilu liikkuvaan kohteeseen on helposti koko päivän homma.

Rungon sisällä on uusi 24 Mp kenno, joka kykenee myös 4k UHD-videon tallennukseen enimmillään 100Mbps laadulla. Kennolla on peräti 425 vaihetarkennuspistettä ja tarkennus on kaikkiaan monipuolinen. Muuten tekniikkapuolella ei ole järisyttävää uutta. Kuvanvakaajaa ei ole rungossa, mikä on lievä pettymys, kun A7-sarjan II-malleissa selainen on, mutta ilmisesti Sony on painottanut UHD-videota vakaajan sijaan.

Sony A6300 on ulkoisesti hyvin samanlainen kuin A6000 ja mukavan kompakti vaikka reissuun mukaan. Kuvausote on luotettava ja ainakin pienehkön (esim. kittizoom) objektiivin kanssa laite on helppo pideltävä. Mekaaninen rakenne tuntuu asialliselta ja materiaalit laadukkailta, mutta se on pitää enimmäkseen paikkansa minkä tahansa uuden kameran kohdalla. Ulkonäkö on makuasia, mutta minussa A6300 ei herätä mitään tunteita siinä suhteessa. Hyvässä mielessä Sony on melko vaatimattoman näköinen, mistä on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Sony A6300 + E PZ 16 – 50 mm f/3.5 – 5.6 OSS @ 16 mm, f/8, 1/320 s. ja ISO 100.

Sony A6300 + E PZ 16 – 50 mm f/3.5 – 5.6 OSS @ 29 mm, f/8, 1/200 s. ja ISO 100.

Sähköinen etsin on tavallisten kameroiden parhaimmistoa ja selvästi parempaa löytyy vasta Leica Q ja SL -malleista. Silmälaseillakin näkee etsinkuvan suhteellisen hyvin, kun jättää okulaarin ympärille tarkoitetun kumin pois. Kumi vähentää takaa tulevan auringonvalon heijastuksia, mutta sopii käyttöön vain silmälasittomalle kuvaajalle.

Sony A6300 + E PZ 16 – 50 mm f/3.5 – 5.6 OSS @ 16 mm, f/3.5, 1/60 s. ja ISO 250.

Takanäyttö kääntyy ylös-alas, mikä on miellyttää minua, koska tällainen näyttö on käännettävissä kuvausasentoon nopeasti, eikä näyttö silloin törrötä kameran sivulla. Valitettavasti Sony ei ole vieläkään saanut aikaan kosketusnäyttöä ja se suoraan sanoen hankaloittaa takanäytöltä kuvaamista. Mainitsin asiasta Lontoossa Sonyn edustajalle, joka sanoi, että Sony haluaa tuoda kosketusnäytön vasta, kun käyttökokemus on riittävän hyvä. En tiedä mitä se tarkoittaa, koska minäkin omistan pari kameraa, joiden kosketusnäyttökäyttökokemus ei millään tavalla huononna kameroita. Pikemminkin päin vastoin. Lisäksi Sonyn etsimen silmäsensori reagoi yliherkästi, minkä vuoksi takanäyttö pimenee joskus tahattomasti.

Sony A6300 + E PZ 16 – 50 mm f/3.5 – 5.6 OSS @ 16 mm, f/3.5, 1/10 s. ja ISO 1250.

Sony A6300 + E PZ 16 – 50 mm f/3.5 – 5.6 OSS @ 16 mm, f/8, 1/320 s. ja ISO 100.

Sonyn käyttöliittymä on säätimien osalta tyydyttävä ja ainakin turistikuvauksessa kameran hallinta on riitävän mutkatonta. Valotuksen säätökiekkoja on kaksi, joista toista operoidaan peukalolla, mutta toinen on sijoitettu pokkarityyliin takaseinään, eikä ole käytettävyydeltään yhtä hyvä kuin peukalolla ja etusormella käytettävät kiekot. Valotuksen käsisäädöllä kaipaisi etusormellekin säätökiekkoa, mutta automaatilla kuvatessa nykyinenkin järjestely toimii jouhevasti. Kustomoitavuutta löytyy niin, että jokainen saanee muokattua Sonyn mieleisekseen riittävässä määrin.

Sony A6300 + E PZ 16 – 50 mm f/3.5 – 5.6 OSS @ 49 mm, f/5.6, 1/80 s. ja ISO 800.

Sony A6300 + E PZ 16 – 50 mm f/3.5 – 5.6 OSS @ 16 mm, f/8, 1/125 s. ja ISO 100.

Kuvauskokemus Sony A6300:lla on positiivinen, eikä kovasti ärsyttäviä seikkoja ole edellämainittua väärin suunniteltua näytön silmäsensoria lukuunottamatta. Kamera reagoi ilman viiveitä kuvaajan toiveisiin ja alkutotuttelun jälkeen käyttö kuvaamisen aikana on selkeää. Tarkennuspisteen valintaan voi aktivoida takaseinän monivalitsimen/takakiekon, jonka reunoja painelemalla piste liikkuu ja se on ihan käytettävä ratkaisu.

Sony A6300 + E PZ 16 – 50 mm f/3.5 – 5.6 OSS @ 16 mm, f/8, 1/640 s. ja ISO 100.

Sonyssa on varsin nopea 11 k/s sarjakuvaus ja nopealle muistikortille saa 22 kuvan sarjan raakakuvia, minkä jälkeen nopeus hidastuu. Puskurimuisti tyhjenee kokonaan n. 17 sekunnissa nopealla kortilla. Hieman alhaisemmalla 8 k/s nopeudella Sony pystyy välittämään kennon livekuvan etsimelle, jolloin kohteen seuraaminen vaikutti helpolta, kun etsimessä ei ollut viivettä.

Sony A6300 + E PZ 16 – 50 mm f/3.5 – 5.6 OSS @ 16 mm, f/3.5, 1/10 s. ja ISO 320.

Sonyn valikkorakenne on jo legenda epäselvyydessään, eikä asiaa mitenkään paranna se, että usein käytetyt toiminnot ovat eri paikoissa eri malleissa. Valikko on melkein samanlainen kaikissa Sonyn järkkäreissä, mutta ei kuitekaan ihan samanlainen, mikä on hämmentävää. Hyvä esimerkki on muistikortin alustus, jonka paikka valikossa vaihtelee kameramallin mukaan. Kameramallien toiminnot eivät ole samat mallista toiseen, eikä täsmälleen samalainen valikko tietenkään ole mahdollinen kautta malliston, mutta tärkeimmät ja usein käytetyt toiminnot pitäisi löytyä tutuilta paikoilta. Samoin esim. tarkennukseen liittyvät valinnat pitäisi olla peräkkäin, eikä nykyiseen tyyliin ripoteltuna sinne sun tänne.

Sony A6300 + E PZ 16 – 50 mm f/3.5 – 5.6 OSS @ 29 mm, f/25, 1/30 s. ja ISO 100.

Valokuvien tekninen laatu on kutakuinkin niin hyvää kuin tällä hetkellä voi APS-C -kennolta saada, eikä siinä suhteessa pitäisi olla valittamista kenelläkään. Alhaisilla herkkyyksillä terävyyttä riittää ja raakakuvien säätövara on runsas. Normikäytössä ei herkkyden nostamisesta juuri kannata olla huolissaan alle ISO 6400 lukemilla, kunhan valottaa oikein. Valotuksessa kannattaa käyttää seeprakuviota, jonka avulla voi valottaa hyvinkin tarkasti tietyn RGB-arvon haluamaansa kohtaan kuvassa.

Sony A6300 + FE 50 mm f/1.8 @ f/8, 1/250 s. ja ISO 100.

Videon laatu on niin ikään lähes tajuton parhaalla 4k-laadulla. Kuvassa on sävyjä ja yksityiskohtia vaikka muille jakaa. Jotain huonoakin on, sillä 4k-videolla ns. rolling shutter on erittäin korostunut ja esim. panorointi pitää tehdä todella rauhallisesti. Muissa videotiloissa tilanne rauhoittuu huomattavasti, eikä ole ongelmaksi keskimäärin. Äänen tallennusta varten on mikrofoniliitin, mutta ei kuulokeliitintä. Kokonaisuutena videopuoli jättää ristiriitaisen tunnelman. Periaatteessa laatu on erittäin hyvä, mutta rolling shutter 4k-laadulla ja kuulokeliittimen puuttuminen rajaavat käyttämistä.

Sony A6300 + FE 70 – 300 mm f/4.5 – 5.6 G OSS @ 148 mm, f/5.6, 1/320 s. ja ISO 100.

Sony A6300:n on jossain yhteydessä väitetty ylikuumenevan herkästi videokuvauksessa, mutta Sulantoblogin tieteellinen koe ei tätä väitettä tukenut. Laitoin kameran kuvaamaan parhaalla 4k-laadulla työhuoneessani, jonka lämpötila on n. 19 astetta. Ylikuumeneminen ilmentyi, kun takana oli n. 39 min videota. Ainoa tauko kuvaamiseen tuli, kun ensimmäiset n. 30 min täyttyivät ja kuvaus piti käynnistää uudelleen. Siinä vaiheessa kamera oli selvästi lämmin, mutta suostui kuvaamaan vielä n. 9 min. Tämän perusteella en pitäisi lämpenemistä isona ongelmana, mutta jos käyttöympäristö on huomattavasti työhuonettani lämpöisempi, niin yhtämittainen kuvausaika saattaa lyhentyä.

Sony A6300 + FE 70 – 300 mm f/4.5 – 5.6 G OSS @ 300 mm, f/5.6, 1/500 s. ja ISO 125.

Virtalähteenä on sama NP-FW50 -akku, jota käyttää mm. A7-sarjan kamerat. Akun kesto ei ole peilikameraan verrattuna häävi, mutta matkallani pärjäsin akullisella yhden päivän vaivatta. Kamerasta pitää ottaa virrat pois aina kun ei kuvaa ja siten akku kestää aika hyvin. Jos kuvatessa pitää odotella jotain tapahtuvaksi kamera kuvausvalmiudessa, niin akun virta hupenee vauhdilla ja tämähän koskee oikeastaan kaikkia sähköisellä etsimellä varustettuja kameroita.

Sony A6300 + E PZ 16 – 50 mm f/3.5 – 5.6 OSS @ 50 mm, f/5.6, 1/80 s. ja ISO 125.

USB-lataus on plussaa ja kameraa voi halutessaan ladata lisäakusta vaikka kameralaukussa. Kamera myös toimii USB-virralla, mutta kuvaaminen ja akun lataaminen eivät käy samaan aikaan. Erillistä akkulaturia ei tule myyntipakkauksessa, mikä tekee mahdollisen vara-akun lataamisen hankalaksi. Jos haluaa ladata akkua erikseen, niin yksi suositeltava laturi on Hähnel ProCube.

Sony A6300 + E PZ 16 – 50 mm f/3.5 – 5.6 OSS @ 16 mm, f/3.5, 1/30 s. ja ISO 640.

Jos Sonysta haluaa kaiken irti, niin kittizoom ei ole oikea valinta ja siinä saattaa tulla ongelmia. Sonyn optiikkavalikoima APS-C -kennolle ei ole hurraamisen arvoinen, vaikka lukumääräisesti lasitavaraa löytyykin hyvin. Kittizoom toimii ihan hyvin sunnuntainäppäilyssä ja kuvanlaatu riittää nettikäyttöön tai maltillisiin tulosteisiin n. A2 kokooon asti. Matkalla pienikokoinen zoom on ennen kaikkea mukavuutta. Sulantoblogin testitulosteet Hähnemühlen paperille A3+ kokoon näyttävät hienolta ja useimmiten teknistä laatua isompi ongelma on kuva-alan täyttäminen mielenkiintoisella sisällöllä.

Sony A6300 + E PZ 16 – 50 mm f/3.5 – 5.6 OSS @ 47 mm, f/5.6, 1 s. ja ISO 200.

Kokonaisuutena Sony A6300 on hyvä kamera ja hintaansa nähden tarjoaa runsaasti ominaisuuksia. Riippuu paljon kuvaustyylistä ja -kohteista saako Sonyn ympärille rakennettua itselleen toimivan järjestelmän, mutta jos peilitön rakenne miellyttää, niin A6300 kannattaa katsastaa. Käyttöliittymän sopivuus on myös hyvin henkilökohtaista ja siksi mitään kameraa ei kannata ostaa kokeilematta ja siksi on hyvä, että valinnanvaraa riittää.

Kaikki tekniset tiedot voi katsoa esim. Sonyn omilta sivuilta.

Sony A6300 runko maksaa n. € 1200,-. Kannattaa muuten katsoa myös A6000-malli, koska se on edelleen pätevä peli ja rungon hinta on nyt jopa alle n. €600,-.

Teemme testitulosteet Hahnemühlen paperille yhdessä Interfoton kanssa.

KORJAUS 2.5.2016: Tekstiin korjattu, että Sonyssa on mikrofoniliitin.

Artikkeli Sony A6300 kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Huawei P9 on mielenkiintoinen älypuhelin, koska sen kameran kehittelyyn on osallistunut legendaarinen kameravalmistaja Leica ja koska siinä on kaksi kameraa. Valmistajan mukaan toinen kamera tallentaa perinteisen rgb-värikuvan ja toinen harmaasävykuvan. Kahden kameran kuvat yhdistämällä mm. hämäräkuvaamista on voitu parantaa. Kokelin kahdella Leica Summarit -objektiivilla varustettua Huawei P9 -älypuhelinta ja selvitin onko kaksi kameraa parempi kuin yksi.

f/2.2, 1/100 s. ja ISO 64.

Kun ostin ensimmäisen iPhonen (3GS), niin olen ollut Apple-käyttäjä ja suhteellisen tyytyväinen sellainen. Tietokoneeni ovat myös Applen valmistetta ja iPhone toimii niiden kanssa yhteen hienosti. Mikään ei ole täydellistä ja Applellakin on omat omituisuutensa, joista osa ärsyttää enemmän ja osa vähemmän. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin käyttänyt Samsungin S5 ja S6 -puhelimia niin paljon, että myös Android on tullut tutuksi. Tai niin ainakin luulin.

Viimeistely ja materiaalit ovat laadukkaan tuntuiset.

Kun otin Huawein käyttöön, niin ihan ensiksi hämmästyin kuinka erilainen se on Samsungiin verrattuna, vaikka molemmissa on sama käyttöjärjestelmä. Androidista toiseen siirtyminen ei ole ihan niin helppoa ja välillä tuntuu, että käyttöjärjestelmä ei ole ollenkaan sama kahden eri merkkisen puhelimen välillä. Esim. Samsungissa auki olevat sovellukset saa esille panamalla puhelimen vasemmassa alareunassa olevaa nappia, mutta Huaweissa sama toiminto aktivoituu näytön oikeasta alareunasta. Ihan kuin jokainen puhelinvalmistaja haluaisi puoliväkisin tehdä Androidista oman versionsa, joka ei toimi samalla tavalla kuin muiden valmistajien.

f/2.2, 1/1600 s. ja ISO 50.

Huaweita nimitetään joskus jopa halpislaitteeksi, mutta ulkoinen olemus ei millään lailla ilmennä sellaista. Mekaaninen rakenne tuntuu tukevalta ja näyttää viimestellyltä. Etupuolta peittää lasi ja takakansi on mattapintaista metallia, josta tulee mieleen Applen läppärit. Mattametalli näyttää kuin se naarmuuntuisi herkästi, mutta ainakin testipuhelin on pysynyt virheettömänä ihan normaalikäytössä. Koko on aika hyvä kompromissi näytön koon ja yhden käden käytön välillä.

f/2.2, 1/1900 s. ja ISO 50.

Sormenjälkitunnistin on hassussa paikassa takaseinässä ja näyttää siltä kuin siihen kuuluisi kamera, joka tuotannon viime hetkillä on päätetty siirtää toiseen paikkaan. Käytössä tunnistin on kuitenkin aika luontevasti etusormen ulottuvilla ja kun tunnistimen toiminta on varmaa, niin sitä tulee myös käytettyä.

f/2.2, 1/35 s. ja ISO 250.

Kun näyttöä vertaa vierekkäin Samsung S6:n kanssa, niin korealainen vie voiton, mutta ei Huawein näyttö millään muotoa kehno ole. Valokuvat ja videot toistuvat terävinä hyvällä kontrastilla kirkkaassakin valossa.

f/2.2, 1/35 s. ja ISO 320.

Akku kestää vähintään riittävästi, mutta virransäästö on aika jyrkkä oletusasetuksilla. Näyttö pimenee tosi äkkiä, jos mitään aktiviteettia ei ole.

Vasen kamera kuvaa harmaasävyjä ja oikea värejä. Neliön kohdalla on sormenjälkitunnistin.

Huawein kameraosa on erikoinen, koska kameroita on kaksi. Molemmat kamerat ovat muuten samanlaisia, mutta toinen tallentaa kuvan värillisenä ja toinen mustavalkoisena. Objektiivin kuvakulma vastaa 27 mm kinaria ja valovoima on f/2.2. Koska Leica on ollut mukana kehitystyössä, niin objektiivin nimeksi on laitettu Summarit H asph.

f/2.2, 1/35 s. ja ISO 250.

Valmistajan mukaan mustavalkokamera on herkempi kuin värikamera ja kun molempien kameroiden kuva yhdistetään, niin etenkin hämäräkuvausominaisuudet paranevat. Väri- ja mv-kuvat otetaan eri kameroilla, mutta ainakaan silmin nähtäviä todisteita eri kameroiden kuvien yhdistelystä en saanut. Kun värikuvamoodissa peitin mv-kameran, niin kuvat eivät muuttuneet miksikään ja sama toisin päin, kun kuvasin mv-kuvia.

Alla on sekä mv- että väriversion todelliset pikselit tästä kuvasta ISO 1000 herkkyydellä.

Todelliset pikselit edellisestä kuvasta. Vertaa kuinka paljon terävämpi mv-kuva on.

Mv-kamera sen sijaan tekee värikameraa parempaa jälkeä etenkin korkeilla herkkyyksillä, mikä näkyy selvästi yksityiskohdissa ja terävyydessä. Mv-kamera on myös n. aukon verran herkempi kuin värikamera.

Muistikortillekin on paikka.

Huonoa sen sijaan on kuvanvakaajan puuttuminen ja kuvat tärähtävätkin helposti, kun valotusaika venähtää, eikä puhelinta muutenkaan ole helppo pitää vakaana.

f/2.2, 1/35 s. ja ISO 250.

Huaweissa on kohtalaisen helppokäyttöinen Pro-kuvaustila, jossa voi käsin säätää kaikki tai osan valotusarvoista. Monesti puhelinkameroiden käsisäätö on enemmän tai vähemmän kömpelöä, mutta Huawei on onnistunut tässä aika hyvin. Eipä silti, mielestäni millä tahansa puhelimella on hauskin kuvata ihan vaan täysautomaatilla ja jos valotusta pitää korjailla, niin se sujuu näyttöä taputtelemalla. Joskus käsisäädötkin voivat kuitenkin olla hyödyksi ja silloin selkeä käyttöliittymä on eduksi. Valotussäädöt eivät pysy, kun vaihdetaan mv- ja värikameroiden välillä, mikä on hieman turhauttavaa.

f/2.2, 1/35 s. ja ISO 320.

Valokuvien laatu on mielestäni erittäin hyvä ja herkkyyttäkin voi nostaa kohtalaisesti, mutta järkkärin tai vastaavan tasolle ei toki päästä. Pidän myös sävyntoistosta ja kameran valotusautomatiikan toiminnasta, jota voi kätevästi ohjata koskettamalla näyttöä, jos tarvetta on. Myös mustavalkokamera tekee sävykästä ja miellyttävän näköistä jälkeä ihan sellaisenaan.

f/2.2, 1/35 s. ja ISO 400.

Tein testitulosteita A3+ paperille ja ne näyttävät hämmentävän hienoilta teknisessä mielessä, enkä epäröisi laittaa niitä esille vaikka galleriaan. Tarkka ja osaava katsoja huomaa eron järkkärin kuvasta tulostettuun, mutta taas kerran toistan, että jos kuvan sisältö on kiinnostava, niin tekninen laatu ei ole tässäkään tapauksessa ihan heti esteenä tyydyttävälle katselukokemukselle.

f/2.2, 1/50 s. ja ISO 80.

Videopuoli on jäljessä vaikkapa Applea tai Samsungia, sillä 4k puuttuu ja kuva tärisee helposti, koska optista vakaajaa ei ole. Sähköisen vakaajan voi ottaa käyttöön, mutta silloin objektiivin kuvakulma kapenee huomattavasti. Videokuvan laatu ei ole ihan parhaasta päästä, sillä kuva on selvästi pehmeä, eikä saamalla tavalla yksityiskohtainen kuin esim. Samsungissa, vaikka käytössä olisikin vain FullHD-laatu. Hidastusvideon laatu kelpaa nipinnapin someen, mutta mihinkään muuhun sitä on paha suositella.

f/2.2, 1/25 s. ja ISO 400.

En aluksi oikein tullut toimeen Huawein kanssa, mutta totuttelun jälkeen työskentely oli jouhevaa. Siitä huolimatta omaan käyttööni saattaisin valita jonkun muun laitteen. Puhelinkäytössä en isompaa moitetta löydä, mutta joiltakin osin käyttöjärjestelmä ei ole ihan sujuvin minulle. Korostan, että tämä on henkilökohtaista, eikä välttämättä päde läheskään jokaiseen käyttäjään. Kameran valokuvausominaisuuksista sen sijaan pidin ja etenkin mustavalkopuoli on hieno. Kuvanvakaajan puutetta pidän melko pahana miinuksena, koska tärähtäneitä kuvia tuli ainakin minulle enemmän kuin muilla puhelinkameroilla. Joka tapauksessa, jos haluaa käyttää puhelinta (mustavalko)valokuvaukseen, niin Huawei kannattaa ottaa huomioon ostopäätöstä pohjustaessa.

Huawei P9 maksaa n. € 550,-.

Tekniset tiedot voi tarkistaa valmistajan sivuilta.

Artikkeli Huawei P9 kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Digikameroiden historiassa ei taida olla toista kameraa, jonka tuleminen on kestänyt yhtä pitkään kuin Pentax K1:n. Laitteesta huhuttiin vuosikausia ja oletetut tekniset tiedot muuttuivat pitkin matkaa. Tänä keväänä Pentax K1 kuitenkin vihdoin tuli ja nyt se on myös kokeiltu Sulantoblogissa.

Säätökiekkoja on tarpeeksi monta. Prisman viereisellä määritellään oikeanpuoleisen toiminta.

Pentax K1 ei ole pieni kamera ja etupuolelta muotoilu tuo mieleen filmiajan monsteriin Pentax 67:n, vaikka kamerat eivät kovin paljon toistensa näköisiä oikeasti olekaan. Kenenkään ei ainakaan tarvitse sanoa, että K1:sta ei saa kunnon otetta ja saattaapa pienikätinen kuvaaja kokea rungon liiankin isoksi. Kuvausote on tukeva, eikä kamera tunnu liian suurelta käytössä, kun ergonomiakin on kohdallaan. Sääsuojaus kuuluu Pentaxiin ilman muuta, eikä K1 ole poikkeus.

Käyttöliittymä on selkeä, vaikka näyttää ehkä vaikealta.

Ulkonäkö saattaa jopa pelottaa aloittelijaa, koska nappeja ja säätimiä on todella runsaasti ympäri runkoa. Kaikilla on kuitenkin käyttönsä, eikä sijoittelu ole sattumanvaraista. Varsinaisia säätökiekkoja on kolme, minkä ansiosta ISO-säätö on täysin tasavertainen valotusajan ja aukon säätöjen kanssa. Pentax on muutenkin ollut pioneeri ISO-säädön käytännöllistämisessä ja siinä on järkeä, koska ihan liian monessa kamerassa ISO on vieläkin jonkun verran toisarvoisessa asemassa, vaikka siihen ei ole mitään syytä. Kolmannen säätökiekon toimintaa voi vaihtaa kätevästi prisman vieressä olevalla valitsimella, mikä on erittäin hyvä oivallus.

Akkukahva on tarjolla, jos lisävirralle tai -otteelle on tarvetta.

Kaksi SD-korttia tallentaa ja tarvittaessa varmistaa kuvat.

Käyttöliittymä kokonaisuudessaan on laajasti kustomoitavissa ja jokainen käyttäjä varmasti saa muokattua K1:sta itselleen sopivan, mutta siihen voi vierähtää muutama hetki.

Täydelliset tekniset tiedot voi tarkistaa valmistajan sivuilta, mutta tärkeimmät tässä. Kinarikokoinen kenno tallentaa 36 Mp ja on kiinnitetty vakaajamekanismiin, minkä ansiosta kaikki objektiivit ovat vakautettuja. Rungossa oleva vakaaja mahdollistaa myös muita mielenkiintoisia toimintoja, kuten tähtien seuraaminen yökuvauksessa ja kennoa siirtämällä tehdyn korkearesoluutioisen kuvan. GPS kuuluu myös varustukseen ja siitä pisteet Pentaxille. Se lyhentää akun kestoa, mutta sen saa pois päältä, jos haluaa. Paikkatieto on monesti tarpeellinen tai ainakin mukava lisä. Wifi on myös mukana, kuten nykyaikaiseen runkoon kuuluukin.

Pentax K1 + HD Pentax-D FA 15 – 30 mm f2.8 ED SDM WR @ 15 mm, f/8, 1/1600 s. ja ISO 200.

Video-ominaisuudet ovat melkolailla perustavaraa ja K1 on selvästi enemmän valo- kuin videokuvaajan kamera. Mikrofoni- ja kuulokeliittimet kuitenkin löytyvät ja paras videolaatu on FullHD.

Pentaxissa on niin paljon toimintoja, että kaikkien kokeilu tai hyödyntäminen ei ihan muutamassa päivässä ole edes mahdollista, mutta varustuksessa on paljon sellaista mitä muilla ei ole. Ei ainakaan yhtä hyvin toteutteuna. Rungossa on esim. led-valoja, joiden avulla hämärässä on helpompi nähdä bajonetti tai muistikortin paikka.

Pentax K1 + HD Pentax-D FA 15 – 30 mm f2.8 ED SDM WR @ 15 mm, f/8, 1/400 s. ja ISO 100.

Tosin Pentax K1 antaa tasoitusta kilpailijoille jonkin verran esim. automaattitarkennuksen osalta. Tarkennuksesta ei ole varsinaisesti pahaa sanottavaa, mutta se ei ole ihan yhtä monipuolinen kuin joissakin kilpailijoissa. Tarkennuspisteet ovat melko pienellä alalla kuvan keskustassa, eikä pisteiden liikutteluun ole erillistä säädintä. Takaseinän monivalitsimen napit saa vaihdettua tarkennuspisteen liikutteluun, mutta erillinen joy stick -tyyppinen vipu olisi parempi.

Pentax K1 + Pentax SMC FA 43 mm f1.9 Limited @ f/1.9, 1/800 s. ja ISO 200.

Kokeilun aikana tarkennus toimi luotettavasti, mutta tarkennuksen jälkeinen uudelleensommittelu pitää tehdä useammin kuin joillakin muilla kameroilla. Riippuu sitten ihan kuvausaiheista miten paljon tämä häiritsee. Varsinkin paikallaan pysyvien kohteiden kanssa ei ole mitään ongelmia, mutta liikkuvan kohteen sommittelu on miltei pakko tehdä tarkennuspisteiden ehdoilla.

Pentax K1 + HD Pentax-D FA 15 – 30 mm f2.8 ED SDM WR @ 23 mm, f/4, 1/60 s. ja ISO 100.

Takanäytön kiinnitys on huomiotaherättävän monimutkainen ja sallii joustavan liikuttelun, mutta pistää myös miettimään rakenteen kestävyyttä. Ainakin uudessa kamerassa mekanismi on jämäkkä ja näyttö kääntyy pehmeästi kaikkiin suuntiin. Näytön voi kääntää vaikka viistosti sivulle, mutta silti en ole ihan varma onko hyöty käytössä monimutkaisen rakenteen arvoinen. Minulle kosketusnäyttö olisi antanut enemmän käyttöarvoa.

Pentax K1 + HD Pentax-D FA 15 – 30 mm f2.8 ED SDM WR @ 30 mm, f/8, 1/100 s. ja ISO 200.

Kuvanlaadusta ei ole paljon sanottavaa, se on erittäin hyvä ja vähintään samalla tasolla kilpailijoiden kanssa. Korkean resoluution kuvassa on samat 36 Mp kuin normaalikuvassakin, mutta terävyyttä tulee lisää, mikä näkyy selvästi 100% suurennoksessa näytöllä. Jalusta on pakollinen varuste korkearesoluutiokuviin, koska kamera tekee neljä valotusta ja siirtää kennoa pikselin verran joka valotusta varten. DPR on tehnyt niin hyvät dokumentoinnit K1:n kuvanlaadusta, että kannattaa katsoa sieltä. Kokeilun jälkeen kävi ilmi, että lainakamera ei ollutkaan ihan lopullinen tuotantolaite, joten siksikään en julkaise kuvanlaadusta täyden koon esimerkkejä.

Takanäyttö on melkoinen himmeli.

Pidin kovasti K1:lla kuvaamisesta, kunhan olin hetken totutellut peilietsimeen. Suuresta etsinkuvasta on miellyttävä tähtäillä ja sommitella, mutta valottaminen ja kuvaustuloksen ennakoiminen ei ole sähköisen etsimen veroista. Kuvausote on kunnollinen ja tukeva isommankin objektiivin kanssa. Kokeilussa käytin Pentaxin omia 15 – 30 mm f/2.8, 24 – 70 mm f/2.8, 70 – 200 mm f/2.8 ja 43 mm f/1.9 -objektiiveja, joista jälkimmäinen oli ehdoton suosikkini. Työkäyttöä ajatellen zoomit ovat ilman muuta peruskalustoa, mutta pikkuruinen 43 mm oli tosi hauska vapaa-ajan lasi. Sen optinen laatu ei ole aivan modernin 36 Mp kennon tasalla, mutta minua se ei haitannut, koska objektiivi käyttäytyi loogisesti. Mietin kuvatessani, että jos peilikameraan vielä lankeaisi, niin K1 voisi hyvin olla vahva ehdokas rungoksi.

Pentax K1 + Pentax SMC FA 43 mm f1.9 Limited @ f/5.6, 1/100 s. ja ISO 200.

Pentaxin moderni objektiivivalikoima on aika rajallinen tällä hetkellä, eikä ihan kaikkia kolmannen osapuolen optiikoitakaan saa K-bajonetilla, mutta yleisimpiin käyttöihin kyllä löytyy lasia. Vanhoja K-bajonetin kakkuloita sen sijaan on tarjolla pilvin pimein ja varsinkin tiettyä lookkia etsivä voi tehdä hienoja löytöjä, jos käsitarkentaminen ei ole rajoite.

Pentax K1 + Pentax SMC FA 43 mm f1.9 Limited @ f/8, 1/60 s. ja ISO 400.

Minun ensimmäinen järkkärini oli Pentax, joten K1:lla kuvaaminen oli sen puolesta muistoja herättävä ja on ilon aihe, että merkki on pysynyt mukana kilpailussa kamerateollisuuden tuiskeista huolimatta. Pentax teki aikanaan ensimmäisen japanilaisen 35 mm peilijärkkärin, joten kokemusta ja perinteitä on. Pentax on auttamatta myöhässä täyden kennon kerhossa, mutta ainakin merkkiuskollisille K1 on varmasti riittävän vakuuttava. Innokkaimmat Pentax-fanit ovatkin jo tilanneet K1:n tai vaihtaneet takaisin rakkaaseen kameramerkkiinsä K1:n myötä, mutta saas nähdä houkuttavatko monipuoliset ja osin ainutlaatuiset ominaisuudet tarpeeksi, jotta myös muiden merkkien käyttäjät vaihtava leiriä.

Pentax K1 maksaa n. €2100,-, jota voi pitää kohtuullisena ominaisuuksiin nähden.

Artikkeli Pentax K1 kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Panasonic on päivitellyt kameramallistoaan 4k-valmiuteen ja muihin 4k-ominaisuuksiin, mutta mitään käänteentekevää uutta ominaisuutta ei ole vähään aikaan näkynyt. Kokeilun aiheena oleva Panasonic GX80 ei tee poikkeusta, mutta se ei silti ole huono kamera. Valmistajan mukaan GX80 korvaa GX7:n, mutta joidenkin mielestä se korvaa GX8:n. Valmistajan ilmoitus on kuitenkin looginen, sillä GX80 on selkeästi niin ominaisuuksiltaan kuin hinnaltaankin GX8:n alapuolella.

Muotoilu on mittaetsintyyliä, jossa etsin on sijoitettu kameran takaseinän vasempaan yläkulmaan, millä rungon yläosa saadaan tasaiseksi. Joidenkin mielestä kuvaaminen on tällaisella mukavampaa kuin perinteisellä järkkärirungolla, jossa etsin on keskellä kameraa, koska nenä ei hankaa takanäyttöä. Minulle molemmat tomivat, mutta ehkä mittaetsintyylisen olemuksessa on aina pieni annos HCB:a tai katukuvausta mukana.

Panasonic GX80 on kompakti, mutta maltillisesti sellainen, eikä missään suhteessa tunnu hankalakäyttöiseltä liian pienen koon vuoksi. Oikean käden sormille on tuki rungon etupuolella ja peukalolle vastaavasti pieni kohouma, minkä ansiosta kuvausote on tukeva.

Varsinaisia säätökiekkoja on kaksi, joista toinen on laukaisimen ympärillä ja toinen peukalon ulottuvilla. Valotuksen hallinta sujuu näin oikein hyvin olipa käytössä käsisäätö tai automaatti. Peukalokiekkoa painamalla voi lisäksi aktivoida yhden toiminnon, mutta onneksi kiekkoa ei voi vahingossa painaa. En ole tällaisten kahden toiminnon säätimien ystävä, koska niissä piilee aina isompi virhemahdollisuus kuin yhden toiminnon säätimissä. Virtakytkin on myös peukalokäyttöinen ja passelissa paikassa yhden käden operointiiin. Käyttöliittymää voi kustomoida monipuolisesti ja säätimet sekä nappulat saa aktivoitua mieleiselleen toiminnolle erittäin todennäköisesti.

Panasonic GX80 + Lumix G Vario 12 – 32 mm f/3.5 – 5.6 @ 12 mm, f/8, 1/640 s. ja ISO 200.

Automaattitarkennuksen pistettä voi siirtää koskettamalla näyttöä, mutta monivalitsimen nuolinapit voi myös valjastaa tähän. Tarkennuspisteen siirtely näyttöä koskettamalla on erittäin hyvä ominaisuus, mutta etsinkuvausotteella peukalo ei meinaa yltää näytön vasempaan reunaan. Joskus myös piste on lipsahtanut kuvan reunaan kun sormi on vahingossa osunut näyttöön. Kosketustoiminnon saa tietenkin pois päältä, jos se liian häiritseväksi käy, mutta minun ei tarvinnut niin tehdä.

Panasonic GX80 + Olympus M.Zuiko 17 mm f/1.8 @ f/4, 1/2500 s. ja ISO 200.

Tarkennuspisteen kokoa voi muuttaa näppärästi etu- ja takakiekoilla. Kun piste on aktiivinen, niin takakiekolla kokoa voi muuttaa nopeasti ja etukiekolla hienosäätäen. Valittavissa on myös pistetarkennus, jota käytettäessä etsin tai takanäyttö suurentaa pisteen kohdan tarkennuksen aikana ja kuvaaja voi siten nähdä, että varmasti juuri haluttu kohta on tarkennettuna.

Panasonic GX80 + Lumix G Vario 12 – 32 mm f/3.5 – 5.6 @ 32 mm, f/7.1, 1/200 s. ja ISO 200.

Tarkennus toimii luotettavasti ja on erittäin nopea. Liikkuvaan kohteeseen Panasonic käyttää oma DFD-tekniikkaansa, jota en kokeilun aikana voinut kunnolla kokeilla, koska minulla ei ollut sopivaa objektiivia. Kittizoomin suhteellisen laaja kuvakulma ja laaja terävyysalue eivät sovi liikkuvan kohteen tarkennuksen luotettavaan testaamiseen. Aikaisempien kokeilujeni perusteella DFD toimii hyvin, mutta kaikista vaativimpaan liikkuvan kohteen kuvaukseen sopivin väline tarkennuksen osalta löytyy edelleen peilipuolelta. Panasonicin tarkennus on kuitenkin toimii tosi hienosti yleisimmissä tilanteissa ja kuten sanottu, nopeus on erinomainen.

Panasonic GX80 + Lumix G Vario 12 – 32 mm f/3.5 – 5.6 @ 24 mm, f/7.1, 1/200 s. ja ISO 200.

Panasonic käyttää vakaajaa sekä objektiiveissa että rungossa, koska niin voidaan yhdistää kummankin vakaajatyypin parhaat puolet. Runkovakaajan liikevara ei riitä kunnolla kuin ns. normaaliobjektiiville tai sitä laajemmille ja siksi teleobjektiiveihin kannattaa suunnitella optinen vakaaja. Runkovakaajalla voidaan siinäkin tapauksessa edelleen kuitenkin vakauttaa esim. kameran kiertymistä optisen akselin ympäri, mikä ei ole mahdollista optisella vakaajalla.

Panasonic GX80 + Lumix G Vario 12 – 32 mm f/3.5 – 5.6 @ 12 mm, f/8, 1/400 s. ja ISO 200.

Tuplavakaaja on toimiva ja tärähtämättömiä kuvia saa yllättävän pitkilläkin ajoilla, kuvaajasta riippuen tietenkin. Pelkkä runkovakaaja on riittävä laajakulmaobjektiiveilla ja niin ajattelee valmistajakin, koska optista vakaajaa ei laajakulmissa ole.

Panasonic GX80 + Lumix G Vario 12 – 32 mm f/3.5 – 5.6 @ 12 mm, f/6.3, 1/640 s. ja ISO 200.

Etsin on siis kameran takana vasemmassa ylänurkassa ja etsinkuva on sävykäs sekä terävä. Etsinkuvan koko suhteessa okulaarin kokoon sopii melko hyvin jopa silmälasien käyttäjälle, mutta ulkona auringonvalo saattaa häiritä sommittelukokemusta. Ilman laseja kuvaavat onnelliset eivät moisia ongelmia kohtaa.

Panasonic GX80 + Lumix G Vario 12 – 32 mm f/3.5 – 5.6 @ 15 mm, f/8, 1/500 s. ja ISO 200.

Takanäyttö kääntyy ala-ylä -suunnassa, joka onkin se oikea suunta. Kun näyttö on käännettynä, niin etsin ja sen silmäsensori eivät ole toiminnassa, mikä on hyvä ja käyttöä helpottava ominaisuus. Jos käsi osuu vahingossa okulaarin eteen, niin takanäyttö ei pimene. Kosketusnäyttö kuuluu Panasonicilla vakiovarustukseen ja on mukavuutta varsinkin takanäytöltä kuvatessa.

Panasonic GX80 + Lumix G Vario 12 – 32 mm f/3.5 – 5.6 @ 12 mm, f/6.3, 1/400 s. ja ISO 200.

Video-ominaisuudet ovat kuvan osalta hyvät, sillä 4k-video on kaunista ja antaa rajausvaraa, jos lopullinen elokuva tulee esim. FullHD-muotoon. Videon 4k-tarkkuudet rajoittuvat 25p ja 24p:hen 100mbps-laadulla, eikä 50p suurempaa kuvausnopeutta ole saatavana millään laadulla, joten superhidastuksia ei voi kunnolla tehdä. Videokuvan laatu on hieno, mutta Panasonicilta sitä jo odottaakin. Äänipuolelta puuttuvat sekä kuuloke- että mikrofoniliittimet, joten äänen tallennus pitää tehdä erillisellä laitteella, jos kameran oma mikrofoni ei riitä.

Panasonic GX80 + Lumix G Vario 12 – 32 mm f/3.5 – 5.6 @ 12 mm, f/3.5, 1/60 s. ja ISO 200.

Valokuvien laadusta en voi sanoa kovin paljon, koska Lightroom ei vieläkään tue GX80:n raakakuvia. Jpg-kuvat näyttävät ihan hyviltä, mutta raakakuvista vasta näkee kunnolla todellisen laadun. Kenno on kuitenkin vanha tuttu, joten on syytä olettaa, että kuvanlaatu on hyvin samanlainen kuin muissakin Panasonicin järkkäreissä lukuunottamatta GX8:aa, jossa käytetään uudempaa 20 Mp kennoa. Kaikki 16 Mp kennolla varustetut m4/3-kamerat ovat aika samanalaisia kuvanlaadultaan ja alhaisin ISO 200 herkkyys näyttää hyvältä nettijulkaisuissa tai n. A2 ja sitä pienemmissä tulosteissa. Käyttökelpoisen herkkyyden yläraja on aina tilannekohtainen, mutta ISO 6400 alkaa olla raja-arvo, jota ei mielellään ylitä kuin aivan hätätapauksessa. Tein jpg-kuvista normaalit testitulosteet A3+ kokoon ja komeiltahan ne näyttävät.

Panasonic GX80 + Lumix G Vario 12 – 32 mm f/3.5 – 5.6 @ 12 mm, f/6.3, 1/320 s. ja ISO 200.

Kuvauskokemus Panasonic GX80:lla on erittäin positiivinen, enkä yritäkään peitellä sitä, että pidän kamerasta. Kun ensimmäisen kerran käsittelin GX80:aa keväällä Panasonicin esittelytilaisuudessa Frankfurtissa, niin ihastuin laitteeseen jo silloin. Vaikka GX80 ei tarjoile mitään erityistä, niin se on hyvä peruskamera, jolla on kiva kuvata. Siinä ei ole turhia erikoisuuksia, jotka haittaavat työskentelyä, mutta kaikki tarpeellinen löytyy.

Panasonic GX80 + Lumix G Vario 12 – 32 mm f/3.5 – 5.6 @ 32 mm, f/8, 1/250 s. ja ISO 200.

Kuvasin lähes kaikki kuvat täysautomaatilla (P), koska kameran mukana tullut 12 – 32 mm f/3.5 – 5.6 kittizoomi ei isoja mahdollisuuksia jätä terävyysalueen säätelyyn. Muuten zoom on oiva kaveri kompaktin kokonsa vuoksi ja optisestikin aivan tyydyttävä. Kaveriksi sille voisi ottaa vaikka Panasonic 20 mm f/1.7, Panasonic Leica 15 mm f/1.7 tai miksei Olympus M.Zuiko 17 mm f/1.8, niin hämärähommatkin luontuisivat paremmin.

Panasonic GX80 + Olympus M.Zuiko 17 mm f/1.8 @ f/2, 1/60 s. ja ISO 1600.

Annoin siis kameran päättää valotusarvot, mutta käytin valotuskorjailua tarpeen mukaan. Valottamisen apuna on seeprakuvio, jonka syttymiskynnyksen voi säätää ja tästä on apua sekä valo- että videokuvauksessa. Monissa uusissa kameroissa raakakuvan voi valottaa melkein miten vain ja säätämällä siitä saa kelvollisen, mutta olen sen verran vanhanaikainen, että haluan valottaa tarkasti, jos se vain on mahdollista. Sitä paitsi tässä tapauksessa jouduin kuvaamaan jpg-kuvia, jotka eivät siedä väärin valottamista.

Mukana tulevalla laturilla akun voi ladata usb:n avulla ainoastaan kamerassa, eikä esim. vara-akkua voi jättää lataukseen kuvaamisen ajaksi. Usb-lataus sinänsä on erittäin hyvä ominaisuus, jonka pitäisi olla vakiotavaraa jokaisessa kamerassa. Panasonicissa usb-virtaa ei valitettavasti voi käyttää kuvaamiseen, vaan ainoastaan akun lataukseen. Akku voisi olla suurempikin, mutta kokeilun aikana en joutunut pulaan virran ehtymisen vuoksi kertaakaan. Jos kuvaaminen edellyttää kameran pitämistä päällä pitkään yhtäjaksoisesti, niin silloin akun virta hupenee melko vauhdilla. Videota sain n. 1,5 h yhdellä latauksella parhaalla 4k-laadulla.

Panasonic GX80 on tutustumisen arvoinen, jos kompakti perusjärkkäri on ostoslistalla. Runko yhdessä 12 – 32 mm f/3.5 – 5.6 zoomin kanssa maksaa n. € 800,-, jota voi pitää asiallisena hintana.

Teemme testitulosteet Hahnemühlen paperille yhdessä Suomen Interfoton kanssa.

Panasonic GX80:n voit ostaa esim. seuraavista myymälöistä (mainostajan linkki):

Artikkeli Panasonic GX80 kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Sigma MC-11 on sovitin, jolla Canon EF-objektiivit saa kiinni Sony E-bajonettiin niin, että automaattitarkennus toimii. Sovitin on suunniteltu erityisesti Sigman omaa Art-sarjaa silmälläpitäen, mutta muitakin EF-objektiiveja voi käyttää vaihtelevalla menestyksellä.

Sony A7RII + Sigma MC-11 + Sigma 50 mm f/1.4 DG HSM A @ f/1.6, 1/400 s. ja ISO 100.

Kun Sony A7-sarja ilmestyi, niin se melko nopeasti suorastaan räjäytti sovitinmarkkinat. Peilittömien kameroiden alkuajoista asti on ollut saatavana sovittimia, joilla käsitarkenteisia tai vieraiden järjestelmien objektiiveja saa kiinnitettyä runkoihin, mutta Sonyn kinarikokoinen kenno on aivan eri tavalla houkutteleva kuin pikkukennot, koska ylivoimaisesti suurin osa maailman objektiiveista on tehty kinarille. Sony A7:ssa kinarin objektiivi käyttäytyy kuvakulman osalta kuten kinarissa ja se helpottaa kuvaajan työskentelyä.

Sony A7RII, Sigma MC-11 ja 50 mm f/1.4 HSM A.

Objektiivin kuvakulma on varmasti ratkaisevin tekijä miksi A7-sarja on ehdottomasti mielenkiintoisin käytettäväksi sovittimien kanssa, mutta ei suinkaan ainoa tekijä. Varsinkin vanhemmissa objektiiveissa piirtoympyrän reunoilla saattaa tapahtua kuvallisen ilmaisun kannalta mielenkiintoisia asioita, jotka rajautuvat pois, jos käytössä on pikkukennoinen runko. Objektiivin kuvallisten ominaisuuksien hyödyntäminen jää vähän puolittaiseksi, jos kuva-alasta on käytössä vain osa.

Sigma MC-11 on kuitenkin tarkoitettu uusille huippuobjektiiveille, joiden tarkennusta ei tarvitse käsin ruuvata. Valmistajalla on ollut mielessä erityisesti oma Art-objektiivisarjansa, joka hienojen optisten ominaisuuksien puolesta sopiikin esim. Sony A7RII kumppaniksi mitä parhaiten. Taka-ajatuksena on varmasti ollut myös se, että näin päästään mukaan E-bajonettiin suunnittelematta kokonaan uusia objektiiveja. Toisaalta MC-11 on myös aika looginen tuote, sillä kukapa olisi parempi tekemään tämän kaltaisen sovittimen, jos ei objektiivivalmistaja.

Sony A7RII + Sigma MC-11 + Sigma 50 mm f/1.4 DG HSM A @ f/8, 1/250 s. ja ISO 100.

Sovittimen fyysinen olemus on aika vaatimaton: se on vain putkenpätkä, jossa on eri bajonetti molemmissa päissä. Mekaaninen laatu on korkea samoin kuin viimeistelyn taso. Kiinnitys kameraan on juuri sopivan jäykkä, jotta tanakka tuntuma säilyy, mutta rystyset valkoisena ei tarvitse vääntää. Objektiivin puoleinen bajonetti tuntui myös juuri sopivalta Sigman Arteilla, mutta muilla objektiiveilla tuntuma oli joko löysempi tai jäykempi optiikasta riippuen, mikä on ihan normaalia, koska valmistajilla on erilaiset toleranssit.

Sony A7RII + Sigma MC-11 + Sigma 50 mm f/1.4 DG HSM A @ f/2, 1/250 s. ja ISO 1000.

Jalustakierre puuttuu ja pidän sitä miltei käsittämättömänä, koska Art-sarjan objektiivit ovat isoja ja painavia. Jalustakuvauksessa hirvittää kameran bajonettiin kohdistuvat voimat ihan perus 50 mm Artillakin, eikä yhdistelmä ole edes vakain tällä tavalla, kun jalustakiinnitys ei ole lähelläkään painopistettä. Ihmetyttää todella miksi Sigma ei ole laittanut irrotettavaa jalustakiinnikettä sovittimeensa samalla tavalla kuin esim. Metabones on tehnyt.

Sigma 24 – 35 mm f/2 HSM A on aika hurjan näköinen näin, kun kamera on jalustalla. Sovittimessa pitäisi olla jalustakiinnike.

Sigma MC-11 pitää sisällään jonkun verran älyä ja muistissaan dataa jokaisesta yhteensopivasta Sigman objektiivista, mikä auttaa tarkennuksen toimintaa. Sovitin pelaa yhteen Sigma Dockin kanssa ja mahdolliset tulevat firmispäivitykset saa sillä ajan tasalle.

MC-11 on päivitettävissä Sigma Dockilla, kun mahdollinen uusi firmis tulee.

Kokeilin MC-11 -sovitinta Sony A7RII -rungon ja Sigma Art 50 mm f/1.4 sekä Art 24 – 35 mm f/2 kanssa. Tein myös erittäin pikaiset koekuvat muutaman Canonin ja Tamronin objektiivin kanssa.

Sigman omien Artien kanssa sovitin toimii hienosti. Automaattitarkennus on nopea ja täsmällinen, mutta ei yhtä nopea kuin samalla objektiivilla Canon-rungossa puhumattakaan nopeimmista peilittömistä. Käytännössä nopeus on kuitenkin riittävä, eikä tarkennus sahaa eestaas juurikaan edes hämärässä. Joskus tietenkin löytyy kohde, johon tarkennus ei meinaa saada otetta, mutta niin käy minkä tahansa kameran kanssa.

Viimeistely on huolellinen ja bajonetti sopivan tiukka.

Normaaliobjektiivi tai laajakulma eivät sovi automaattitarkennuksen testaamiseen liikkuvaan kohteeseen, joten siitä ei ole tämän kokeilun puitteissa sanottavaa.

Tarkentamisen aikana himmennin avautuu objektiivin valovoiman puitteissa aukolle f/2 asti, jos valittu kuvausaukko on tätä pienempi.  Jos objektiivin valovoima on pienempi kuin f/2, niin tarkennus tehdään täydellä aukolla. Jos taas valittu kuvausaukko on suurempi kuin f/2, niin silloinkin tarkennus tehdään täydellä aukolla. Luulen, että suurimmaksi tarkennusaukoksi on valittu f/2 siksi, että se on riittävän valoisa hämärässäkin ja samalla hyvä kompromissi himmenninlamellien liikeradalle tarkennuksen aikana. Valovoimaisimmilla optiikoilla himmentimen lamellit joutuisivat tekemään täydelle aukolle asti (esim. f/1.4) vielä aika paljon matkaa lisää verrattuna aukkoon f/2. Jos valittu kuvausaukko edellyttää himmentämistä tarkennuksen jälkeen, niin tarkennuksen lopuksi kuuluu lyhyt vaimea surina, kun himmennin sulkeutuu kuvausaukolle. Ääni siis ei liity tarkennuksen liikkeeseen, vaan himmentimeen. Tämän vuoksi tarkennus kokonaisuutena hidastuu himpun verran, mutta nimenomaan himmentimen liikkeen vuoksi.

Sony A7RII + Sigma MC-11 + Sigma 50 mm f/1.4 DG HSM A @ f/3.5, 1/60 s. ja ISO 100.

Sony A7RII + Sigma MC-11 + Sigma 50 mm f/1.4 DG HSM A @ f/8, 1/250 s. ja ISO 100.

Kokeilin erittäin lyhyesti MC-11 -sovittimen kanssa myös muutamaa muuta objektiivia. Uusi Tamron SP 85 mm f/1.8 Di VC ei toiminut kunnolla ja vaikutti käyttökelvottomalta. Tamron SP 15 – 30 mm f/2.8 Di VC sen sijaan toimi varsin hyvin ja luotettavasti. Canon 24 – 70 mm f/2.8 L II ja 70 – 200 f/2.8 L II toimivat kirkkaassa valossa hienosti, mutta hämärässä epävarmasti. Muistutan vielä, että tein nämä huomiot erittäin pikaisen kokeilun perusteella. Mainittakoon vielä, että kaikkien objektiivien exif-tiedot eivät välittyneet aivan oikein. Lightroomin mukaan muut kuin Sigmat ovat Sonyn objektiiveja, mutta valotustiedot kyllä välittyivät oikein.

Lightroom näyttää Canon 70 – 200 mm zoomille Sonyn mallimerkintää.

Sigman mallimerkintä näkyy Lightroomissa oikein.

Sony A7RII + Sigma MC-11 + Sigma 50 mm f/1.4 DG HSM A @ f/2, 1/320 s. ja ISO 100.

Sigman Artit ovat isoja objektiiveja, joiden ergonominen yhteensopivuus Sonyn kanssa mietityttää. On selvää, että varsin kompaktista järjestelmästä ei voi puhua, jos laukkuun pakkaa muutaman Artin, vaikka runko olisikin miltei taskukokoa. En tosin alusta alkaenkaan ymmärtänyt kuka kuvitteli, että Sony voisi tehdä A7-sarjaan sen pienempiä objektiiveja kuin peilikameran objektiivit. Kennon koko eli piirtoympyrä on yksi erittäin merkittävä tekijä, joka pitää huomioida objektiivin suunnittelussa, olipa kyse sitten peilillisestä tai peilittömästä kamerasta. Mitä isompi kenno (piirtoympyrä) sitä isompi objektiivi, jos muut ominaisuudet (kuvakulma, valovoima jne.) pidetään vakiona. Mitään taikakeinoja ei ainakaan vielä ole keksitty, vaan objektiivin suunnittelijan pitää seurata tiettyjä fysiikan lakeja.

Sony A7RII + Sigma MC-11 + Sigma 50 mm f/1.4 DG HSM A @ f/8, 1/400 s. ja ISO 100.

Sony A7RII ja Sigma Art 50 mm f/1.4 näyttää epätasapainoiselta yhdistelmältä, mutta ei ole kuvatessa läheskään niin paha kuin miltä näyttää, mutta jos sama objektiivi kiinnitetään vaikka Canonin runkoon, niin kuvausote on tukevampi. Sitä ei voi kieltää. Sonyn kuvanvakaaja ja etenkin A7RII-mallin fantastinen kuvanlaatu ovat kuitenkin herkkua Artin kaltaisen objektiivien kanssa, jos tavoitteena on mahdollisimman korkea ja kohtalaisen helposti saavutettava tekninen laatu. Kevyttä reissukalustoa havitteleva valitsee A7:n kaveriksi jotain muuta kuin Sigman Arteja, mutta on monia kuvaushommia, joissa kaluston pieni koko ei ole niin ratkaiseva. Siksi on hyvä, että on valinnanvaraa.

Sigma 50 mm f/1.4 HSM A ja MC-11 saa myös pakettina.

Sigma MC-11 on hyvä lisä jo valmiiksi monipuoliseen sovitinvalikoimaan, eikä € 250,- tienoilla keikkuva hintakaan kirpaise liiaksi. Lisäksi kannattaa tosin hankkia Sigma Dock, mutta jos omistaa Sigman objektiiveja, niin Dock on muutenkin hankinnan arvoinen. Sigma MC-11 toimii tämän kokeilun perusteella parhaiten ja hyvin saman valmistajan objektiivien kanssa. Muiden kuin Sigman kanssa toiminta vaihtelee objektiivista riippuen ja toiminta tässä tarkoittaa lähinnä automaattitarkennusta. Jos omistaa Sigman Arteja tai haluaa hankkia niitä käyttöön Sonyn kanssa, niin MC-11 on suositeltava. Sigmalla on pelkän sovittimen lisäksi tuotepakettina 50 mm Art ja MC-11 yhdessä.

Sigma MC-11:n voit ostaa esim. seuraavista myymälöistä (mainostajan linkki):

Artikkeli Sigma MC-11 kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Panasonic on tänään julkistanut uuden valovoimaisen laajakulman m4/3-järjestelmään. Lasi on Leica brändätty ja mallimerkintä kokonaisuudessaan on Leica DG Summilux 12 mm f/1.4 ASPH. Kuvakulma vastaa 24 mm kinarin objektiivia ja valmistajan mukaan kuvanlaatu on huippuluokkaa, jota tekee mieli uskoa, koska esim. Leica Nocticron 42,5 mm f/1.2 on yksi m4/3-systeemin parhaita objektiiveja optisesti. Metallirakenne ja sääsuojaus antavat jämäkkyyttä sekä toimintavarmuutta kaikissa ympäristöissä.

Lähin tarkennusetäisyys on 20 cm ja suodinkierre 62 mm.

Optinen rakenne ei ole ihan yksinkertaisin ja koostuu 15 linssistä 12 ryhmässä. Mukaan mahtuu kaksi asfääristä, kaksi UED (Ultra Extra-Low Dispersion) ja yksi ED (Extra Low Dispersion) linssiä, joiden avulla objektiivi täyttää Leican vaatimukset kuvanlaadulle. Himmentimessä on yhdeksän lehteä, joilla saadaan aikaan pyöreän pehmeät epäterävän sävyt, joita myös bokehiksi kutsutaan. Lähin tarkennusetäisyys on 20 cm, suodinkierre 62 mm ja paino 335 g.

Säänkestävä metallirakenne lupaa luotettavuutta. Tässä runkona GX8.

Automaattitarkennus käyttää Panasonicin uusinta teknologiaa ja suoriutuu valmistajan mukaan niin valo- kuin videokuvauksenkin haasteista. Tarkennus reagoi 240 kuvaa sekunnissa nopeudella, joten hitauden ei pitäisi oll ongelma.

Viime keväänä olin Frankfurtissa Panasonicin tilaisuudessa, jossa pääpaino oli GX80-kameran esittelyssä, mutta japanilaiset vetivät pöydän alta esiin pienenä yllärinä myös uuden Summiluxin, jota sain hetken kokeilla. Esimerkkikuvia ei ollut lupa ottaa, mutta muuten sain pikatuntumat.

Ei pienin m4/3-objektiivi, mutta silti suhteellisen kompakti.

Ulkonäkö ja mekaaninen rakenne muistuttavat Nocticronia, jonka pariksi Summilux luontuisikin. Jostain syystä Panasonic on ottanut himmenninrenkaan käyttöön joissakin objektiiveissa ja näin on myös Summiluxissa. Olympuksen runkojen kanssa himmenninrengas ei toimi, vaan aukko säädetään kamerasta. Mekaaninen rakenne on hyvin vakuuttava ja kyllähän metallin tuntu aina jotenkin lisää varmuuden tunnetta tuo.

Summilux 12 mm f/1.4 ei ole kovin kompakti m4/3 mittakaavassa, mutta isomman kennokoon valovoimaisiin laajakulmiin verrattuna se toki on verrattain pieni. Kakkula tuntuu kokoonsa nähden painavalta kädessä, mistä voi myös päätellä, että lasia ja metallia on rakenteessa runsaasti. Panasonic GX80 -rungon kanssa Summilux oli yllättävänkin tasapainoinen kokonaisuus ja kuvausote tuntui miellyttävältä.

Automaattitarkennus oli aistihavaintojen peruteella erittäin nopea, vaikka kokeiluympäristö ei ollut kaikista kirkkaimmin valaistu. Tuntui, että tarkennuksessa ei ollut oikeastaan viivettä ollenkaan, vaan kuva ikäänkuin tarkentui livenä saman tien.

Panasonic Leica DG Summilux 12 mm f/1.4 ASPH vahvistaa jo valmiiksi monipuolista m4/3-järjestelmää, johon on toivottu valovoimaisia kiinteitä laseja. Summiluxin myötä kovin paljon toiveita ei enää olekaan ja viimeisetkin täytetään luultavasti syyskuussa, kun Olympus toivottavasti tuo omat panoksensa valovoimapeliin.

Lyhyt kokeilu jätti hyvät fiilikset ja taas kerran korkeat odotukset varsinaista koekuvausta varten.

Objektiivin hinnaksi tulee n. € 1695,- ja kaupasta Summiluxia pitäisi löytyä elokuussa 2016.

Artikkeli Panasonic Leica DG Summilux 12 mm f/1.4 ensituntumat julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Canon 80D esiteltiin keväällä ja uudella kennolla varustettu semipro-runko yrittää ainakin korjata Canonin taantumaan jäänyttä mainetta kennovalmistajana. Myös dual pixel -tarkennusta on viritelty terävämpään kuntoon ja valonmittausta uusittu edeltävään 70D-malliin verrattuna.

Canon 80D ja EF-S 24 mm f/2.8 STM.

Sääsuojattu runko on lähes identtinen 70D:n kanssa, minkä vuoksi Canon-kuvaajan on helppo ottaa uusi runko käyttöön. Käyttöliittymä ja nappulat ovat tutuilla paikoilla. Canon 80D ei ole pieni kamera, mutta suhteellisen kevyt, joten sen puolesta kuljettaminen ei ole rasitus. Kovin huomaamaton 80D sen sijaan ei ole, vaan ihan kunnon kameran näköinen.

Käyttöliittymä on tuttu ja hyvä niin.

Kuvausote on erinomainen ja kuvauksen aikana tarvittavat säätimet suurimmaksi osaksi oikeilla paikoilla. Canon on viisaasti säilyttänyt käyttöliittymän lähes samanlaisena kautta malliston ja kaikkien runkojen käyttäminen on sujuvaa, jos on tuttu yhden rungon kanssa. Peukalolla käytettävä takasenän monisäädin on hieman alhaalla ja virtakytkintä pitää käyttää vasurilla, mutta eivät nuo hurjan pahoja vikoja ole.

Canon 80D + EF-S 18 – 135 mm f/3.5 – 5.6 IS USM @ 50 mm, f/8, 1/200 s. ja ISO 100.

Takanäyttö on sivulle kääntyvää mallia, josta en erityisemmin pidä, mutta se on hyvin henkilökohtainen asia ja joku toinen saattaa ajatella ihan päin vastoin. Muuten näyttö on toimiva, sillä se on kosketusta totteleva ja kuvan laatu on hyvä.

Näyttö kääntyy sivulle, mikä voi olla hyvä tai huono, riippuen siitä keneltä kysytään.

Etsinkuva on pikkukenoiselle peilikameralle tasokas, mutta okulaari saisi olla silmälasien käyttäjälle vähän isompi. Kuva-alalla näkyy tarkennuspisteet ja vesivaaka, jonka näyttö on melko karu, mutta parempi kuin ei mitään. Kuva-alan alapuolella näkyy akun varaus ja kaikki valotustiedot, eli se mitä tarvitaan. Valotus pitää jättää kameran tehtäväksi tai arvioida mittarin asteikolta, koska optinen etsin ei näytä todellista kennon tallentamaa kuvaa. On ihan makuasia pitääkö optisesta vai sähköisestä etsimestä, joten en tässä pui niiden eroja sen enempää.

Canon 80D + EF-S 18 – 135 mm f/3.5 – 5.6 IS USM @ 85 mm, f/5.6, 1/125 s. ja ISO 1250.

Olen tottunut sähköiseen etsimeen ja Canonin kanssa kävi pari kertaa hieman nolosti. Yritin nimittäin kuvata, mutta kamera ei tehnyt mitään, vaikka painelin laukaisinta moneen kertaan. Sitten huomasin, että kamerassa ei ollut virta päällä. Sähköinen etsin on mustana, jos kamerassa ei ole virtaa ja koska Canonin etsimestä näkyi läpi, niin yritin vaistomaisesti kuvata tajuamatta heti, että se ei ole mahdollista. No, onneksi kukaan ei nähnyt

Peilikameroissa akku kestää tyypillisesti tosi pitkään ja niin on myös 80D:n tapauksessa. Vaikka kameraan unohtuu virta päälle pariksi päiväksi, niin akussa on silti energiaa jäljellä.

Canon 80D + EF-S 18 – 135 mm f/3.5 – 5.6 IS USM @ 135 mm, f/7.1, 1/320 s. ja ISO 100.

Uusi 24 Mp kenno on testien mukaan Canonin paras tähän mennessä ja se on helppo uskoa. Kuvanlaatu on modernilla tasolla sekä terävyyden että sävyntoiston kohdalla. Ehkä viimeinen pikselitason yksityiskohtien toisto ei aivan yllä samaan kuin Sony A6300, mutta ero on käytännössä mitätön. Moiréa ei näy ja yksityiskohtia (pikseleitä) katsoessa näyttää siltä, että Canon käyttää AA-suodatinta kennon edessä, mutta silti kuvissa on kivasti särmää detaljien muodossa. Normaalit A3+ testitulosteet näyttävät hienoilta ja tiedostot kestävät huomattavasti suurempaankin kokoon tulostuksen.

Raakuvan työvara on varsin riittävä, kunhan kuvaaja valottaa sävyt kohdalleen. Tässäkin on eroa Sonyn hyväksi, mutta oikein käytettynä Canonin kanssa ei tule ongelmia toistettavan sävyalan kanssa. Korkein käyttökelpoinen herkkyys riippuu aina niin monesta asiasta, että sitä on vaikea sanoa absoluuttisesti. Canonin kuvatiedostot ovat mielestäni käyttökelpoisia ainakin ISO 6400 herkkyyteen asti, mutta siitä ylöspäin harkinnan mukaan. Canonin kuvat ovat mukavan sävyisiä suoraan kamerasta ja raakakuvien säätö on vaivatonta ainakin omien mieltymysteni mukaisesti.

Kuva suoraan kamerasta. Canon 80D + EF-S 24 mm f/2.8 @ f/7.1, 1/200 s. ja ISO 100.

Sama kuin yllä, mutta säädetty Lightroomissa. Raakakuvan työvara riittää hyvin tällaisissa tilanteissa.

Automaattitarkennus on nopea ja luotettavan tuntuinen. Tarkennuspisteitä on riittävästi, mutta niitä voisi olla laajemmalla alueella. Tarkennus on monipuolisesti kustomoitavissa jopa niin, että se vaatii melkoista syventymistä täyden hyödyn saamiseksi. Liikettä seuraava tarkennus ei aivan yllä parhaiden tasolle, mutta satunnaiset liikkuvat kohteet kyllä saa kuvattua. Tarkennuspisteen valinta on nopeaa monivalitsimella, mutta valinnan voi toki jättää myös kameralle.

Takanäytöltä kuvatessa käytössä on dual pixel -tarkennus, joka toimii varsin hienosti ja paremmin kuin monen muun peilikameran tarkennus live view -tilassa. Myös liikkuvan kohteen seuraaminen sujuu kohtalaisen varmasti. Näyttöä koskettamalla voi tarkentaa haluamaansa kohtaan, mikä on videokuvauksessa tosi kätevää ja miksei myös valokuvauksessa.

Nopealla sarjatulella 80D tallensi kortille 20 raakakuvaa, minkä jälkeen tahti hidastui huomattavasti. Nopealla Lexar 64 Gb U3 -kortilla puskurimuisti tyhjeni n. 13 sekunnissa ja tavallisella Transcend 32 Gb U1 -kortilla vastaavasti n. 20 sekunnissa, mistä voi päätellä, että kortilla on merkitystä. Kuvien katselu ei valitettavasti onnistu ennen kuin kaikki kuvat on tallennettu kortille. Tämä voi olla kiusallista, kun kuvataan sarjatulella vaikkapa urheilua tai muuta toimintaa.

Kuvauskokemus Canon 80D:llä on positiivinen, mutta minun piti taas totutella optiseen etsimeen hetken verran. Eniten ehkä häiritsee, että valotuksesta ei saa mitään infoa ja siksi jätinkin sen kameran huoleksi. Eipä silti, Canon valottaa aika tasaisesti, eikä yksikään kuva mennyt pilalle väärän valotuksen vuoksi. Kuvasin ison osan kuvista täysautomaatilla (P), koska silloin valotusarvot vaihtelevat enemmän kuin itse säädettynä. Minulla on tapana kuvata kaikki aukoilla f/5.6 – 8, jos valoa riittää.

Canon 80D + EF-S 18 – 135 mm f/3.5 – 5.6 IS USM @ 135 mm, f/5.6, 1/2500 s. ja ISO 400.

Rungossa olevaa vakaajaa vähän kaipasin, koska toinen lainaobjektiivi (EF-S 24 mm f/2.8 STM) on mitä parhain yleiskuvaukseen, mutta vakaajaa siinä ei ole. Canonilla on pitkä kokemus optisten vaakajien valmistuksesta ja monessa objektiivissa sellainen onkin.

Takanäytöltä en kuvannut kovin paljon valokuvia, mutta nopean tarkennuksen ansiosta se ei eroa juuri peilittömällä kuvaamisesta. Canon näyttää valotuksen reaaliajassa, mutta mitään muita apuja, kuten esim. seeprakuviota, ei ole.

Canon 80D + EF-S 24 mm f/2.8 @ f/2.8, 1/40 s. ja ISO 640.

Videokuvaus on Canonilla mukavaa toimivan tarkennuksen ja helpon käyttöliitymän ansiosta. Vaikka 4k puuttuukin, niin harrastajaelokuvaaja saa Canonilla melko helposti ainakin teknisesti hyväksyttävää jälkeä. Jos verrataan vaikka Sonyyn, niin valikoista lähtien käyttäminen on yksinkertaista, mikä koskee yhtä hyvin valokuvaustakin. Kuuloke- ja mikrofoniliittimet helpottavat siedettävän audion tallentamista pikkutuotannoissa.

Yllä lyhyt testivideo.

Time-lapse -kuvaus on mahdollista suoraan kameraan niin, että kamera tekee valmiin videon tai tallentaa valokuvat erillisinä. Kuvamääräksi voi valita rajaton, jolloin kamera kuvaa niin kauan kunnes kortti täyttyy tai kuvaus keskeytetään muuten.

Kuuloke- ja mikrofoniliittimet löytyvät.

Canon 80D + EF-S 24 mm f/2.8 @ f/7.1, 1/200 s. ja ISO 100.

Canonissa on monipuoliset WiFi-toiminnot ja kameraa voi hallita mobiilaitteesta käsin, mutta varsinkin tarkentaminen on todella kehnosti toteutettu. Mobiililaitteen näyttöä koskettamalla voi valita tarkennnuskohdan, mutta kamera tarkentaa vasta kuvan oton yhteydessä. Uskomaton toteutus todellakin, sillä kuvaa ei voi käytännössä tarkentaa ja sommitella etukäteen. Kauko-ohjauksessa on myös jonkin verran viivettä.

Kokeilin Canonia kahdella objektiivilla: EF-S 18 – 135 mm f/3.5 – 5.6 IS USM ja EF-S 24 mm f/2.8 STM. Zoomi edustaa pakettizoomien parempaa tarjontaa ja polttovälialue kattaa mukavasti lähes kaikki normitarpeet. Optisesti lasi on luonnollisesti lievä kompromissi, mutta kokonaisuutena varsin käyttökelpoinen ja tasapainoinen 80D-rungon kanssa. Zoomiin saa myös lisävarusteena lähinnä videokuvausta varten PZ-E1 -sovittimen, jolla zoomauksen voi tehdä moottorilla ja hallittu kuvakulman muuttaminen on sujuvampaa kuin käsin. Kiinteä 24 millinen (35 mm vast.) on optisesti laadukas ja kompaktien mittojensa ansiosta sopii, kun kaluston koko pitää minimoida. Valovoima ei ole superhyvä, eikä vakaajaa ole, joten hämärässä herkkyyttä pitää nostaa, mutta toisaalta n. € 200,- hintakaan ei ole kovin paha. Mielestäni nämä objektiivit sopisivat hyvin pariksi rungon kanssa.

Power Zoom Adapter PZ-E1 muuttaa EF-S 18 – 135 mm f/3.5 – 5.6 IS USM zoomin moottorikäyttöiseksi.

Canon 80D on monipuolinen ja hyvä kamera, jonka paras puoli on selkeä käytettävyys ja hyvä ergonomia. Peilietsin ei välitä kuvaustilanteesta kovin paljon tietoa, mutta onneksi live view -tila on myös hyvin käyttökelpoinen. Huomasin myös, kas kummaa, että totuttelun jälkeen on suurelta osin ihan sama kuvaako peilillä vai ilman. Krittisessä työssä sähköinen etsin on yliveto, mutta peruskuvaaminen ei yleensä niin kriittistä ole teknisessä mielessä. Ei ainakaan minulla ja huomaan, että vuosi vuodelta otan teknisen suorituksen rennommin (laiskemmin?). Ehkä siksikin, että teknologia mahdollistaa sen. Enää ei esim. tarvitse valottaa niin tarkasti. Uusi kenno on selkeä parannus ja voi sanoa, että jo oli aikakin. Canonin menestys digikameroissa pohjautuu suurelta osin 2000-luvun alkupuolelle, jolloin Canon teki kiistämättä parhaat kennot, mutta on sittemmin jäänyt varsinkin Sonyn jalkoihin. Yleis- tai reissukameraksi 80D on isohko ja vaikka Canonin objektiivivalikoima käsittää lähes kaiken mahdoillisen, niin APS-C -kennolle on lähes yksinomaan vain kuluttajazoomeja. Varsinkin kiiteäpolttovälistä kaipaava joutuu lähes väistämättä turvautumaan ns. täyden kennon objektiiveihin.

Canon 80D maksaa n. € 1300,- ja tekniset tiedot voi tarkistaa valmistajan sivuilta.

KORJAUS 25.7.2016: Tekstissä luki, että nopealla muistikortilla sarjakuvauksessa tallentui 20 kuvaa. Oikea ja korjattu on 20 raakakuvaa.

Testitulosteet teemme yhteistyössä Suomen Interfoton kanssa.

Canon 80D:n voit ostaa esim. seuraavista myymälöistä (mainostajan linkki):

Artikkeli Canon 80D kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Jussi Koskela

Minulla on ollut tässä jo hetken aikaa ajatuksena katsella vähän tehokkaampaa akkusalamaa. Sellaista, joka muokkaimenkin kanssa jaksaa panna vastaan auringonvalolle. Ajattelin nirhata kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja testata vierekkäin kahta todella kovan luokan valmistajan tarjokasta tähän segmenttiin. Testiin tuli siis valmiit setit sekä Broncolor Siros 400 L:n että Profoto B1:n muodossa. Molemmat tulivat kitteinä siten, että pakettiin sisältyi kaksi salamaa, akut ja kuljetusreput. Broncolorin toimitukseen sisältyy myös sateenvarjo ja tasovalo eli softboxi.

Aloitetaan tarkastelu ulkoisista piirteistä. Kumpikin kokeiltava salama on ihan normaalin studiosalaman kokoinen ja painoinen. Eli käytännössä kuljettaminen vaatii oman reppunsa. Näitä salamoita käytetään silloin, kun käsisalaman ominaisuudet eivät riitä. Painoa Broncolorilla on hieman enemmän. Broncolor painaa akun kanssa 3,7kg ja profoto 700g vähemmän.

Molempien salamoiden käyttöliittymä on samankaltainen. Tehoa pyöritellään nupista ylös tai alas kymmenesosa-aukon tarkkuudella. Käytettävyys ei ollut mikään kynnyskysymys kummankaan salaman kohdalla, mutta molempia vaivasi vähän sellainen kelloradioefekti. Eli yksinkertaisenkin asian tekemiseen voi joutua tarvitsemaan ohjekirjaa, koska jokin toiminto on piilotettu esim. kahden napin yhtäaikaisen painalluksen taakse. Profotolla esim. nopeamman välähdyksen ja kanavan valinta toimivat juuri näin. Broncolorilla Wi-Fi:n laittaminen tulille ei käy ilman manuaalia.

Yhteistä molemmille on myös ohjausvalona toimivat kohtalaiset tehokkaat ledit. Näin ollen näitä voi hätätilanteessa käyttää ohjausvalon lisäksi jatkuvan valon lähteenä. Profoto vie kuitenkin ohjausvalokisan, koska sen ohjausvalon tehoa pystyy säätämään. Broncolor osaa paahtaa vain täysillä.

Molempien salamajärjestelmien kiinnitykset ovat asiallisia ja helppoja käyttää. Broncolor luottaa vähän Elinchromemaiseen tapaan lukita valonmuokkaimet, kun taas Profotossa muokkain puristetaan kiinni salamaan. Profoton omilla muokkaimilla homma toimi hyvin, mutta Walimexin 120cm octan kiinnitys puristamalla tuntui vähän huteralta.

Kokeilussa olleessa paketissa Profotolla ei tule muokkaimia mukana, mutta testiin toimitettiin ystävällisesti pieni syvä sateenvarjo ja softboxi. Molempien merkkien lisätarvikkeet tuntuivat laadukkailta ja käyttöä kestäviltä.

Molempien pakettien lähettimet olivat pieni pettymys. Ne olivat kooltaan ja toiminnallisuudeltaan muuten ihan ok, mutta tähän hintaluokkaan ominaisuudet ovat mielestäni alimitoitutut. Kummallakaan ei päässyt käsiksi kaikkiin salaman säätöihin eikä kummankaan valmistajan lähettimet osanneet näyttää valitun salaman tehoasetusta. Tämä on mielestäni hassua, kun kyseinen ominaisuus löytyy satasen kiinalaisista pikkusalamoistakin.

Profotolta minulla oli kokeilussa kaksi lähetintä. Toinen joka tukee TTL:ää ja toinen yksinkertaisempi, joka toimii jokaisessa kamerassa.

Koska kokeilussa oli valmiit kahden salaman setit, niin kumpaankin toimitukseen sisältyi myös kuljetusreppu. Molemmat näistä ahmaisivat sisäänsä vaivattomasti kaksi salamaa, laturit, lähettimet ja muuta pientä tilpehööriä. Molemmissa on riittävän tuntuiset määrät pehmikettä, jotta tavarat matkaavat turvallisen tuntuisesti.

Broncolorin laukku on hieman isompi, pyörillä varustettu malli Profoton tarjotessa enemmän reppumaisen kokemuksen olkahihnoineen. Broncolor ottaa hyödyn irti suuremmasta koosta siten, että sen sisään mahtuu myös kasaan taiteltu softbox ja sateenvarjo. Profotolla niiden kuljetus onnistuu myös, mutta ne on sidottava repun ulkopuolella oleviin pidikkeisiin.

Broncolor Siros 400 L + sateenvarjo.

Vertailin salamoiden tehoja valotusmittarin avulla. Asetin mittarin tasan metrin päähän välähdyspäästä ja otin molemmilla yli 10 testivälähdystä mittausvirheen minimoimiseksi. Välähdysten välillä odotin ainakin 5s, jotta salama ehtii varmasti latautua. Ensin käytössä oli ns. perusheijastimet, joka profotossa on sisäänrakennettuna ja Broncoloriin se pitää kiinnittää.

Maksimitehoilla mittari ilmoitti Profotolle aukon 45, kun taas Broncolor jäi arvoon 36. Näin ollen Profoto tarjosi maksimissaan ⅔ aukkoa enemmän valoa metrin päähän perusheijastimilla.

Tilanne muuttui hieman, kun salamoihin kiinnitettiin perus 60x60cm tasovalot. Tasovalolla mitattuna molemmat kellottivat mittariin luvun 32. Tästä voidaan päätellä, että Profoton sisäänrakennettu heijastin ei ole kaikilla muokkaimilla täysin optimaalinen, vaikka muuten tosi kätevä keksintö onkin.

Broncolor Siros 400 L + sateenvarjo. Korkovalona aurinko.

Joka tapauksessa kaikki maksimitehomittaukset asettuivat alle aukon sisälle. Näin ollen tehoeroa ei kannattane pitää ykkösprioriteettina ostopäätöstä tehtäessä. Käytännössä teho riittää päihittämään auringon sateenvarjon kanssa muutamankin metrin päästä. Näin ollen auringon vastavaloon pystyy valaisemaan kokovartalokuvaakin.

Suurin ero käytännön kuvaamisessa syntyi salamoiden kyvystä varautua seuraavaan välähdykseen, eli niin sanotusta varautumisnopeudesta. Ero maksimivälähdyksellä oli alkeellisilla mittausmenetelmillä vähän alle sekunnin luokkaa: Broncolor varautuu n. sekunnissa ja Profoto n. kahdessa sekunnissa. Ero varautumisajoissa ei kuulosta paljolta, mutta käytännössä se vaikutti siten, että suurilla tehoilla kuvattaessa Broncolor oli miellyttävämpi työkalu. Tehoa vähentämällä maksimi kympistä noin 7/10 tienoille, ei eroa enää havainnut ja molemmat salamat välähtelivät kiltisti kiivaammankin kuvaamisen tahdissa.

Valkotasapainosta puhutaan paljon salamoiden suorituskyvyn yhteydessä. Kuvasin molemmilla salamoilla sarjat samalla valotuksella, mutta vaihtelevilla tehoilla. En löytänyt testiasetelmassa mitään paljaalla silmällä havaittavaa valkotasapainomuutosta kummallakaan salamalla. Toki testin olisi voinut tehdä vielä labramaisemmin. Tältä pohjalta uskallan silti väittää, että harvassa ovat ne käyttäjät, joiden täytyy valkotasapainon muutoksia näiden salamoiden kanssa miettiä.

Broncolor Siros 400 L + sateenvarjo. Korkovalona aurinko.

Akkukestoa en testannut konkreettisesti, mutta suurin piirtein saman verran kuvaamalla Profoton joutui lataamaan aiemmin. Tämä ei yllätä, koska Profoto lupaa akulliselle 220 täyden tehon välähdystä Broncolorin mainostaessa 440 välähdystä.

Näistä kahdesta salamasta vain Profoto tarjoaa TTL ja HSS ominaisuudet. Eli siis älykkään automaattisen tehonsäädön ja kameran tuen synkronointinopeuden ylittäville valotusajoille.

Profotolla ei ollut kuitenkaan tarjota yhteensopivuutta Olympus-järjestelmälleni, joten tyypitin molempia ominaisuuksia Nikonin D750 -mallilla.

Profoto B1 + Deep silver S sateenvarjo

TTL jätti minuun hieman kaksijakoisen vaikutelman. Se kyllä toimi, mutta kuten automaattivalotus aina, se ei antanut täysin yhdenmukaisia tuloksia. Rakennettuihin valaisuihin automatiikka sopii siis parhaiten silloin, kun tilanteet ovat muuttuvia ja on tärkeintä saada vain riittävän oikein valotettu kuva. Se on myös hyvä työväline tehojen lähtökohdan hakemiseen, mikäli kuvaajalla ei jostain syystä ole siihen valmiiksi takapuolituntumaa.

HSS:n tarpeellisuutta ja sen puuttumisen kiertämistä käsittelin jo pari vuotta sitten. HSS on todella kätevä ominaisuus, koska se vapauttaa kuvaajan valotusajan rajoituksista ja mahdollistaa siten suurilla aukoilla kuvaamisen kirkkaassakin vallitsevassa valossa. Ominaisuus ei ole Profotossa kuitenkaan aivan täydellinen, koska HSS:n kanssa säätöalue rajoittuu parin aukon sisälle tehoalueen yläpäähän. Näin ollen mikäli salama on lähellä ja/tai siinä on vain vähän valotehoa pienentävä muokkain, saattaa ongelmaksi muodostua liian suuri valoteho ja siten ylivalotus.

Profoto B1 + Deep silver S sateenvarjo

Välähdysten kestoa mittasin kuvaamalla lähes täysin pimeässä huoneessa päällä olevaa pöytätuuletinta. Piirsin tuulettimen lapoihin vielä tussilla viivat helpottamaan lopputuloksen arvioimista. Tulos ei anna mitään tarkkaa tietoa välähdysnopeudesta, mutta sen avulla pystyy selvittämään, että onko siinä merkittäviä eroja näiden kahden mallin välillä.

Testi tehtiin nopeutta priorisoiva asetus päällä. Kyseinen asetus heittää valkotasapainoa molemmilla hieman sinisen suuntaan.

Profoto ”freeze” -tila ja tehoasetus 2/10.

Profoto ”freeze” -tila ja tehoasetus 4/10.

Profoto ”freeze” -tila ja tehoasetus 6/10.

Broncolor ”Speed” -tila ja tehoasetus 2/10.

Broncolor ”Speed” -tila ja tehoasetus 4/10.

Broncolor ”Speed” -tila ja tehoasetus 6/10.

Testitulos oli joka suhteessa tasainen. Tulokset olivat silmämääräisesti todella vastaavia. Hitaammin pyörivä sisäkehä pysähtyi nätisti molemmilla laitteilla ja liike-epäterävyys kasvoi lapojen päitä kohti. Tilanne heikkeni molemmilla tasaiseen tahtiin tehoa kasvattaessa. Tarkemmat tiedot välähdysajoista löytyy valmistajien tuotetiedoista. Tämä testi todistanee sen, että valmistajien väliset erot ovat pieniä ja näyttävät liikkeenpysäytyskuvat onnistuvat molemmilla laitteilla.

Näiden ominaisuuksien lisäksi salamoista löytyy vielä muutama jippo. Broncolorissa on esim. Wi-Fi toiminto ja akkua säästävä eco-tila. WiFiä en kerennyt kauheasti testailemaan, mutta ajatus on, että salamoiden tehoja ja muita asetuksia pystyy säätämään kännykällä tai tabletilla. Wifillä Broncolor osaa jopa näyttää salamoiden tehot mobiililaitteesa. Profoton kiinnityssysteemissä taas on kätevä mitta-asteikko, jolla voi säätää muokkaimien käyttäytymistä.

Profoto B1 + Deep silver S sateenvarjo

Kummatkin salamat tuntuivat oikein käytettäviltä työkaluilta. Auringolle pärjäävä teho kannettavassa muodossa on tosi mukava asia olla olemassa ja tuotteet olivat muutenkin kaikin puolin viimeistellyn oloisia.

Selkeää voittajaa on vaikea valita, koska perussalamointi sujui Broncolorilla paremman varautumisajan takia hieman mukavammin ja Profoto taas hallitsee älykkäät toiminnot paremmin. Erot tehojen ja muun toiminnallisuuden suhteen olivat minusta merkityksettömän pieniä. Huhusivuilla tosin on ollut asiaa, että Broncoloriin tulisi myöhemmin ainakin HSS, joka saattaa kallistella voimasuhteita Broncolorin suuntaan. Tämä on kuitenkin vain spekulointia ja tämän hetken ostopäätös kannattaa tehdä tämän hetken korteilla.

Mikäli ostaja kuvaa pääasiassa miljöössä, mutta tekee myös studiokuvaa, niin näkisin tarpeen etenkin edullisille erillisille studiosalamoille aika pienenä. Toki kuvaustarpeesta riippuen. Studiokäytössä selkeästi parempaa on vaikea valita. Broncolorilla voi ampua nopeampaan tahtiin, mutta Profoto tarjoaa paremman ohjausvalon.

Eniten jäin kaipaamaan parempia lähettimiä ja ehkäpä sääsuojaus olisi hyvä valttikortti akkusalamalle, koska ajatus nyt kuitenkin on viedä näitä laitteita ulos säiden armoille.

Molemmat setit maksavat noin 4000€.

Tekniset tiedot ovat valmistajien sivuilla: Broncolor ja Profoto.

Isot kiitokset malleille Katriinalle ja Janitalle sekä avustaja Villlelle.

Kirjoittaja on hyvää valoa arvostava valokuvaaja.

Artikkeli Kovan luokan akkusalamat – Broncolor ja Profoto julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Voigtländer Hyper Wide Heliar aspherical 10 mm f/5.6 on tosi mielenkiintoinen laajakulma, sillä se on laajin suoraan piirtävä kinarin objektiivi. Ei ihan vähäinen meriitti, mutta aika vähän hehkutettu nettiavaruudessa. Objektiivi on Sony FE-bajonetille modifioitu versio vastaavasta objektiivista Leica M-kiinnityksellä. Kokeilin miten ultralaajis toimii Sony A7RII -kameran kanssa.

Voigtländerin muista objektiiveista tavaramerkiksi muodostunut vanhan ajan käsitarkenteista objektiivia muistuttava ulkonäkö on säilynyt, mikä on oikeastaan ihan hauskaa. Olisihan valmistaja voinut muotoilla Sony FE-bajonetille objektiivit uudelleen modernimmalla ja Leica M-bajonetille tarkoitetuista erottuvalla linjalla, kuten esim. Zeiss teki Loxia-sarjansa kanssa. Retromuotoilu miellyttää monia, mutta varmasti yhtä moni pitää sitä vanhanaikaisena.

Sony A7RII + Voigtländer 10 mm f/5.6 @ f/11, 1/160 s. ja ISO 100.

Mekaaninen rakenne on erittäin tukeva. Metallia ei ole säästelty ja viimeistely on korkeatasoista. Tarkennusrengas kääntyy pehmeästi ja sitä on ilo käyttää, vaikka näin superlaajassa objektiivissa ei koko ajan tarvitse tarkennella. Himmenninrengas on objektiivin etuosassa, mikä vaatii pientä totuttelua, koska lihasmuisti kääntää sormet bajonettia kohti, kun tulee aukonvalinnan hetki. Himmennin naksuu täsmällisesti kolmasosa-aukon pykälin. Linssinsuojus on metallinen ja pysyy paikallaan kitkan voimalla.

Sony A7RII + Voigtländer 10 mm f/5.6 @ f/8, 1/160 s. ja ISO 100.

Sony A7RII + Voigtländer 10 mm f/5.6 @ f/11, 1/60 s. ja ISO 100.

Superhyperlaajakulmaksi Voigtländer on kompakti, mihin tosin epäilemättä vaikuttaa vaatimaton valovoima, mutta myöskään etulinssi ei pullistele liikaa. Sony A7RII-rungon kanssa Voigtländer on tasapainoinen käsiteltävä ja sopii Sonyn pariksi hyvin. Vastavalosuoja on kiinteä, eikä suodinkierrettä ole. Jos suotimia haluaa käyttää, niin joku tee itse -viritys lienee pakollinen laadukkaiden suotimien lisäksi, koska valonsäteet tulevat kuvakulman reunoilta tosi jyrkässä kulmassa. Epäilen vähän löytyykö sopivia suotimia ollenkaan.

Sony A7RII + Voigtländer 10 mm f/5.6 @ f/11, 1/100 s. ja ISO 100.

Sony A7RII + Voigtländer 10 mm f/5.6 @ f/11, 1/200 s. ja ISO 100.

Objektiivi kytkeytyy Sonyn tietojärjestelmään ja välittää runkoon tiedot valotusarvoista, polttovälistä sekä tarkennusrenkaan liikkeistä. Tiedot tallentuvat myös efix-metadataan, joten esim. Lightroom löytää kaikki tällä objektiivilla kuvatut kuvat yhdellä klikkauksella.

Sony A7RII + Voigtländer 10 mm f/5.6 @ f/8, 1/30 s. ja ISO 100.

Kun tarkennusrengasta käännetään, niin etsimessä aktivoituu kuvaajan valitsema tarkennusapu, kuten esim. kuvan suurennus tai focus peaking. Laajan syväterävyyden vuoksi tarkentaminen on kuitenkin vaikeaa, koska kaikki näyttää terävältä lähes koko ajan riippumatta tarkennusetäisyydestä. Etsimessä näkyy myös etäisyyttä osoittava palkki, joka onkin miltei paras apu tarkennukseen, tai sitten etäisyyden voi asettaa arviolta objektiivin syväterävyysasteikkoa käyttäen. Käytin arviointia lähes yksinomaan ja se osoittautui hyvin toimivaksi. Käsitarkennus ei ole millään tavalla huono tai kuvausta hankaloittava ominaisuus tämän objektiivin yhteydessä.

Selfiekuviin mahtuu riittävän väljästi ilman tikkuja sun muita apulaitteita. Sony A7RII + Voigtländer 10 mm f/5.6 @ f/11, 1/50 s. ja ISO 100.

Tavalliset huoneetkin kasvavat isoihin mittoihin. Sony A7RII + Voigtländer 10 mm f/5.6 @ f/11, 1/30 s. ja ISO 800.

Kuvakulma on todella laaja ja aluksi hämmästyttää kuinka paljon kuvaan mahtuu. Omat sormet tai varpaat voivat ihan oikeasti tulla kuvaan vahingossa. Pienetkin sisätilat mahtuvat kuvaan ja näyttävät todellista suuremmilta. Kameran vähäinenkin kallistaminen etu-taka -suunnassa kääntää pystylinjat kenoon ja kuvan reunoilla olevat kohteet venyvät hassun näköisiksi.

Sony A7RII + Voigtländer 10 mm f/5.6 @ f/11, 1/640 s. ja ISO 100.

Sony A7RII + Voigtländer 10 mm f/5.6 @ f/11, 1/60 s. ja ISO 100.

Optinen suorituskyky on kokonaisutena niin hyvä, että se ihan yllättää. Näin laajan kuvakulman kanssa esim. vinjetointi on väistämätöntä jo ihan fysiikan lakien mukaan, mutta Voigtländerista on vaikea löytää pahoja heikkouksia.

Terävyys ja kontrasti ovat hyvällä tasolla koko kuva-alalla, mutta keskiosa on aina kaikilla aukoilla reunoja ja nurkkia parempi. Himmentäminen ei kovin paljon vaikuta terävyyteen, mutta tasaisinta jälkeä koko kuva-alalla tulee kun himmentää hieman.

Vääristymät ovat todella vähäiset ja Voigtländer on todellakin suoraan piirtävä, eikä siihen tarvita sähköistä korjailua. Lightroom kertoo, että ”Buil-in Lens Profile applied”, mutta se liittyy ainoastaan kromaattisten poikkeamien korjailuun. Kuvan reunoilla voi silti nähdä rippeitä kromaattisesta aberraatiosta, mutta ei häiriöksi asti. Jos kuitenkin haluaa viimeisetkin kromaattiset poikkeamat piiloon, niin se onnistuu Lightroomissa yhdellä rastilla ruutuun.

Vastavalo ei aiheuta yleensä isoja ongelmia. Sony A7RII + Voigtländer 10 mm f/5.6 @ f/8, 1/2000 s. ja ISO 100.

Tällaista tulee pahimmillaan, kun kirkas valo on kuvan ulkopuolella, mutta osuu etulinssiin. Ihan vähän kameraa kääntämällä joko valoon tai siitä poispäin heijastukset katoavat. Sony A7RII + Voigtländer 10 mm f/5.6 @ f/22, 1/30 s. ja ISO 100.

Vastavalosta ei ole isoa haittaa heijastumien muodossa, jos esim. aurinko on kuvassa. Kun kirkas valonlähde on hieman kuvan ulkopuolella, niin siitä voi tulla kuvaan haamuja, jotka suurenevat sitä mukaa kun himmentimen aukkoa pienennetään. Valopisteet näkyvät nätteitä 10-sakaraisina tähtinä.

Sony A7RII + Voigtländer 10 mm f/5.6 @ f/5.6, 1/8 s. ja ISO 1250.

Voigtländer Hyper Wide Heliar aspherical 10 mm f/5.6 on ainutlaatuinen objektiivi, jossa superlaaja kuvakulma yhdistyy kompaktiin kokoon ja hyvään optiseen suorituskykyyn. Kaiken kruunaa vielä kohtuullinen hinta. Käyttötarkoituksia löytää vaikka arkkitehtuurista, mutta miksei myös joidenkin urheilu- tai toimintalajien kuvauksesta. Skeittaus tai lumilautailu tulee mieleen. Kuvakulma on niin laaja, että sen tehokas käyttö vaatii kuvaajalta sommittelutaitoja ja harkintaa kuva-alan hyödyntämiseen. Pelkkänä tehokeinona objektiivi on äkkiä loppuunkulutettu.

Jos tarvetta tuntuisi olevan erittäin laajakulmaiselle objektiiville ja käytössä on Sony A7-sarjan kamera, niin Voigtländer Hyper Wide Heliar aspherical on tutustumisen arvoinen. Objektiivi maksaa n. 1000,- euroa, mitä voi pitää kohtuullisena. Tekniset tiedot ovat valmistajan sivuilla.

Artikkeli Voigtländer Hyper Wide Heliar aspherical 10 mm f/5.6 kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Sony julkisti tänä kesänä paljon odotetut uudet f/2.8 valovoimaiset peruszoomit polttoväleille 24 – 70 mm ja 70 – 200 mm. Ammattilaisen ja miksei varakkaan harrastajankin peruskalustoa ovat juuri nuo mainitut zoomit mieluiten f/2.8 valovoimalla. Nyt Sony-kuvaajankaan ei enää tarvitse turvautua soviteleikkiin näiden objektiivien osalta. Sain pikaisesti kokeilla lyhyempää versiota ja erityisesti minua kiinnosti käsiteltävyys A7-rungon kanssa. Zoomihan on aika iso ja painava.

Sony A7RII + FE 24 – 70 mm F2.8 GM @ 24 mm, f/8, 1/80 s. ja ISO 100.

Pienestä ja kompaktista ei todellakaan voi puhua tämän zoomin kohdalla, mutta fysiikan lait yhdessä optisten tavoitteiden kanssa pitkälti säätelevät jokaisen objektiivin mitat. Näillä spekseillä ei kovin pientä ja optisesti laadukasta zoomia voi tehdä.

Käytettävyys A7RII-rungon kanssa on ihan siedettävä epäsuhtaisista mittasuhteista huolimatta.

Yhdessä A7RII-rungon kanssa zoomi muodostaa kieltämättä etupainoisen kokonaisuuden, mutta siitä huolimatta käsiteltävyys on mielestäni yllättävän siedettävä. Varmaan joku CaNikonin järkälemäiseen ammattirunkoon tottunut on eri mieltä ja totuuden nimessä on sanottava, että isomman rungon kanssa paketti olisi tasapainoisempi. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt käsiteltävyyden suhteen, koska odotin paljon pahempaa.

Sony A7RII + FE 24 – 70 mm F2.8 GM @ 24 mm, f/8, 1/200 s. ja ISO 100.

Zoomin mekaaninen rakenne on tukeva ja sormituntumalla samaa tasoa kuin muissakin saman hintaluokan laseissa. Tarkennus- ja zoomausrenkaat kääntyvät pehmeästi. Kun zoomi on mekaanisesti pisimmillään 70 mm polttovälillä, niin etuosaa heiluttamalla voi tuntea pienen välyksen, mutta sellainen tuntuu miltei jokaisessa zoomissa. Jotenkin fyysinen olemus tuo mieleen Zeissin, vai johtuuko se vain siitä, että Zeiss liitetään Sonyyn?

Sony A7RII + FE 24 – 70 mm F2.8 GM @ 24 mm, f/11, 1/30 s. ja ISO 100.

Käytössä objektiivi toimii hienosti. Automaattitarkennuksen kaikki vaihtoehdot luonnollisesti toimivat toisin kuin jokaisen sovitin objektiivi -yhdistelmän kanssa. Tarkennus on nopea, varma ja äänetön. Vakaajaa ei ole objektiivissa, mutta pelkkä rungon vakautus tuntuu ihan riittävältä. Runkovakaaja on parhaimmillaan lyhyillä polttoväleillä, mutta vielä 70 mm polttovälillä sain helposti terävää 1/8 s. valotusajalla. En tehnyt systemaattisia testejä aiheesta. Optinen vakaaja objektiivissa olisi todennäköisesti suurentanut ulkomittoja entisestään.

Sony A7RII + FE 24 – 70 mm F2.8 GM @ 70 mm, f/8, 1/500 s. ja ISO 100.

Optista suorituskykyä tarkastelin vain ottamieni kuvien perusteella, enkä varsinaisesti kuvannut mitään testiaihetta. Näyttää siltä, että Sony on tehnyt hyvää työtä optisten ominaisuuksien suhteen, sillä en ainakaan tämän kokeilun perusteella isompaa moitetta löydä. Kontrasti ja terävyys ovat hyvät tai erinomaiset ja tasaisuus kuva-alalla hieman himmennettynä erittäin hyvä.

Sony A7RII + FE 24 – 70 mm F2.8 GM @ 31 mm, f/8, 1/50 s. ja ISO 100.

Pikainen vertailu Zeiss Batis 25 mm f/2 ja 85 mm f/1.8 kanssa jättää kuitenkin vielä perusteita kiinteäpolttovälisen hankkimiselle, jos koko, optinen täydellisyys tai valovoima ovat zoomin joustavuutta tärkeämpiä. En kuitenkaan usko, että kuvien katsoja ihan heti huomaa millä objektiivilla on kuvattu.

Sony A7RII + FE 24 – 70 mm F2.8 GM @ 50 mm, f/2.8, 1/100 s. ja ISO 100.

Sonyn täyden kennon peilitöntä järjestelmää on kritisoitu siitä, että se ei ole sittenkään kovin kompakti. Sopivalla objektiivilla A7-sarjan rungosta saa tosi pienen kuvausvälineen, joka tekee lähes keskikoon laatua. Valovoimaisten objektiivien ja etenkin zoomien iso koko ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään, koska kuten sanottu, fysiikan lait jyräävät tässäkin tapauksessa.

Uusi FE 24 – 70 mm f/2.8 GM -zoom on hyvä lisä Sonyn valikoimaan, eikä zoomin ostaja ei varmasti pety missään suhteessa. Objektiivi maksaa n. € 2300,-, jota ei voi edulliseksi sanoa, mutta on linjassa muiden samanlaisten kanssa.

DxOMark on testannut Sonyn ja sieltä voi lukea perusteelliset testitulokset. Täydelliset tekniset tiedot puolestaan löytyvät valmistajan sivuilta.

Sony FE 24 – 70 mm f/2.8 GM:n voit ostaa esim. seuraavista myymälöistä (mainostajan linkki):

Artikkeli Sony FE 24 – 70 mm F2.8 GM kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Puhelinkameroille on tarjolla kirjava valikoima lisälinssejä, polttovälin muuttajia tai miksi niitä kukakin haluaa nimittää. Kaikissa on kuitenkin sama idea: laitetaan puhelinkameran eteen lisäke, jolla kameran kuvakulmaa saadaan joko levennettyä tai kavennettua. Yleisimpiä ovat kuvakulman levittäjät, joilla yleensä saadaan kalansilmää muistuttavaa jälkeä, mutta myös telelisäkkeitä on.

iPhone SE + Black Eye laajakulma.

Päätin kokeilla suomalaisella Black Eye -tuotemerkillä myytäviä objektiivilisäkkeitä, koska ne vaikuttavat jo hintansa puolesta keskivertoa paremmilta ja kyllähän suomalaisuuskin on plussaa. Tuotanto ei tosin taida olla kotimaassa, mutta sen jonkinasteinen suunnittelu ainakin.

Vasemmalta tele, koko ruudun kalansilmä, makro ja irrallaan laajakulma.

Jokaisen lisäkkeen mukana tulee kuljetuspussi, mikrokuituliina ja linssinsuojus.

Sain kokeiluun kolme erilaista lisäkettä: tele, koko ruudun kalansilmä ja yksi, jossa yhdistyy makro ja laajakulma. Minua kiinnosti erityisesti telelisäke, mutta jonkin verran myös laajakulma ja kalansilmä.

Klipsi pitää lisäkkeen paikallaan kohtalaisen hyvin, mutta kuvatessa pitää silti olla varovainen.

Mekaaninen rakenne on varsin asiallinen kaikissa ja viimeistely tasokasta. Kiinnitys on muovisella pyykkipojan tapaan toimivalla klipsillä, joka pitää lisäkkeen paikallaan kohtalaisen hyvin. Kuvatessa pitää olla kuitenkin tarkkana, sillä jos lisäke liikahtaa, niin kuvausjälki kärsii. Parhaiten lisäkkeet toimivat iPhone 6:n kanssa, koska siinä on objektiivin ympärillä ulkoneva rengas, joka kohdistaa lisäkkeen oikein ja pitää myös varmasti paikallaan. Muissa puhelimissa kohdistaminen pitää tehdä silmämääräisesti joko katsomalla lisäkkeen läpi etupuolelta tai puhelimen näytöltä.

Muissa kuin iPhone6:ssa lisäke pitää asettaa kohdalleen silmämääräisesti.

Parhaimmin lisäkkeet toimivat, kun puhelimessa ei ole suojakuorta, jolloin lisäke painuu objektiivia vasten, mutta hyvin ohut kuori ei haittaa mitään. Oman puhelimeni suojus on n. yhden millimetrin paksuinen, enkä huomannut mitään eroa kuvissa suojan kanssa tai ilman. Paksu suoja sen sijaan voi aiheuttaa vinjetointia, eikä missään tapauksessa ainakaan paranna kuvanlaatua.

iPhone SE + Black Eye tele.

Parhaiten kaikin puolin toimii telelisäke, jonka kuvakulma on lähellä 50 mm normaaliobjektiivia iPhonen kanssa, eli polttoväli pyöreästi puolittuu, koska iPhonen kuvakulma vastaa n. 27 mm kinarin objektiivia. Yleiskuvaukseen tuo 27 mm kuvakulma on aika sopiva, mutta joskus kaipaan kapampaa kuvakulmaa, jonka telelisäke tarjoaa. Telelisäke on melko iso, mutta optinen laatu on siedettävä, eikä kuvan terävyys kärsi kovin paljon.

iPhone SE normaali kuvakulma. Vertaa alla Black Eye tele kuvakulmaan.

iPhone SE + Black Eye tele.

Kalansilmä ja laajakulma vääristävät samalla tavalla, mutta laajakulmassa on kapeampi kuvakulma. Vääristymät voivat olla ihan kiva joskus ja tehokeinokin, mutta joskus kaipaisi suoraankin piirtävää laajakulmaa. Sellaisen suunnittelu lienee sen verran vaativaa, että hinta ja varmasti kokokin nousisivat epäkäytännölliselle tasolle. Vaikka kuvan reunoilla vääristyvät linjat eivät haittaisi, niin vaatimaton optinen laatu haittaa. Kuvan tekninen laatu menettelee kuvan keskiosassa, mutta laskee aika onnettomaksi kuvan reunoilla, eikä juuri Instagramia vaativampi tekninen laatu ole mahdollista.

iPhone SE + Black Eye täyden ruudun kalansilmä.

Makrolisäke on hauska ja optinen puolikin samaa tasoa kuin telelisäkkeessä, eli ihan siedettävä. Käyttöä rajoittaa hieman se, että kuvattava kohde pitää olla n. sentin päässä etulinssistä, jotta tarkennus onnistuu. Noin lyhyt kuvausetäisyys on epäkäytännöllinen ja haittaa valon pääsyä kohteeseen.

Puhelimien kamerat ovat parhaimmillaan tosi hyviä, mutta ei niiden teknistä laatua kovin paljon tarvitse huonontaa, kun mennään jo teknisen laadun suossa syvällä. Pehmeä sumennus kuvan reunoilla voi toki olla kiva tehoste joskus, aivan kuin vääristymätkin, mutta pehmennystä samoin kuin vääristelyä varten on erilaisia jälkikäsittelyn suotimia vaikka kuinka. Terävää taas ei pehmeästä saa millään jälkikäsittelyllä, ei ainakaan vielä.

iPhone SE + Black Eye täyden ruudun kalansilmä.

Tekninen laatu, terävyys sun muut eivät ole valokuvauksessa tärkeimmät asiat, mutta useinmiten niitäkin saa olla sopiva annos tukemaan sisältöä. Jos haluaa käyttää epäterävää sumennusta tehokeinona tai ei muuten välitä siitä, niin silloin Black Eye -lisäkkeet ovat hyvä valinta. Varsinkin kalansilmä ja laajakulma toimivat erittäin hyvin.

iPhone SE + Black Eye täyden ruudun kalansilmä.

Telelisäke on kuvakulmaltaan ja myös optisesti käyttökelpoisin, eikä kuvanlaatu huonone ratkaisevasti, kunhan lisäke on huolella keskitetty kameran objektiivin kanssa. Markolisäke on myös optisesti siedettävä, mutta lyhyt kuvausetäisyys voi olla ongelma.

iPhone SE + makro yhdistelmällä saa lähikuvia, mutta kuvausetäisyys on erittäin lyhyt, mikä haittaa valaisua.

Ennen kokeilua ajattelin, että lisäkkeet olisivat käyttökelpoinen laajennus puhelinkuvaukseen, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Vaikka saisin optisesti erinomaiset lisäkkeet, niin en ole varma haluaisinko niitä käyttää. Puhelinkuvauksen parasta antia on välittömyys, ei tarvitse säätää mitään, eikä miettiä esim. objektiivin vaihtamista. Heti, kun lisälaitteita otetaan mukaan, niin säätäminen alkaa. Lisäkkeen vaihtaminen kestää yhtä kauan kuin järkkärin objektiivin vaihtaminen ja sitten mielessä pyörii, että onko laajakulma vai tele nyt oikea valinta. Kun haluan säätää, niin otan esiin ihan oikean kameran, mutta puhelinkameralla en halua säätää, haluan vain sommitella ja kuvata. Joku toinen ajattelee ehkä eri tavalla ja hänelle Black Eye -lisäkkeet voivat tuoda hauskuutta puhelinkuvaukseen.

iPhone SE + Black Eye tele.

Juuri esitelty iPhone 7 Plus on mielenkiintoinen kameran osalta, koska siinä on kaksi kameraa erilaisilla objektiiveilla, joiden kuvakulmat vastaavat melko tarkalleen kokeilussa käyttämääni iPhone SE:n omaa objektiivia ja Black Eye telelisäkettä. Objektiivin (kameran) vaihtaminen iPhone 7:ssa kestää sekunnin murto-osan eikä irto-osia tarvitse kuljetella, mikä lisää käytettävyyttä huomattavasti lisäpalikoihin verrattuna. Tosin hintakin on sen mukainen ja kaksi kameraa on vain isommassa Plus-mallissa. Kiinnostavaa joka tapauksessa.

Telelisäke maksaa n. €100,-, täyden kuvan kalansilmä n. €55,- ja laajakulma-makro yhdistelmä n. €60,-. Hirveistä summista ei siis ole kyse, mutta ei ihan halpiksistakaan.

Erään suomalaisen verkkokaupan asiakkaiden arvostelut Black Eye -lisäkkeistä ovat pääosin positiivisia, mikä taas kerran todistaa, että kannattaa mahdollisuuksien mukaan itse tutustua näihinkin tuotteisiin tai ainakin lukea muitakin arvosteluja ennen ostopäätöksen muodostamista. Onneksi emme kaikki tee samoin perustein päätöksiä, kun valitsemme kameraa, objektiivia tai mitä tahansa tuotetta.

Artikkeli Black Eye puhelinlinssit kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Nikon viivytteli APS-C -koon ammattirungon kanssa niin, että merkkifanien lisäksi muillakin alkoi jo usko loppua, mutta viime keväänä se viimein tuli. Voisi ihan aiheesta sanoa, että jo oli aikakin. Edellinen pikkukennoinen (puoli)ammattirunko oli Nikon D300, joka esiteltiin syksyllä 2007 ja S-malli vajaat kaksi vuotta myöhemmin kesällä 2009. Mikä kesti seitsemän vuotta? Sehän on digiaikana toiseksi viimeinen ajan mitta ennen ikuisuutta. No, mennyt on mennyttä ja uusi kamera on nykyisyyttä. Kokeilin onko Nikon D500 seitsemän vuoden odotuksen arvoinen.

Nikon D500 ja AF-S DX Nikkor 16 – 80 mm f/2.8 – 4 E ED VR on hyvä yhdistelmä yleiskuvaukseen, mutta ei kovin kompakti.

Nikon D500 on iso APS-C -kamera, mutta silti ensivaikutelmaksi jää melko kompakti, eikä kovin painava. Ehkä mielessäni oli Nikon D5, jota en ole edes nähnyt kuin kuvissa. Kuvausote on tukeva, eikä luulisi isommillakaan kämmenillä olevan otepinnasta puutetta. Sormituki on runsas ja kameraa on tosi mukava kantaa kädessä pitempääkin, mutta toki paino alkaa ennen pitkää tuntua, jolloin on aika ripustaa kamera olalle.

Tuttua Nikonia.

Mekaaninen rakenne tuntuu todella rankalta ja kestää epäilemättä kovaakin käyttöä. Liittimien kumisuojat ovat reilut ja paksut, eivätkä hennot lipareet, kuten niin monessa muussa kamerassa. Ainoastaan muistikorttilokeron kansi tuntuu hennolta, mikä johtunee siitä, että se aukeaa vaivattomasti. Siis, ei helposti vahingossa, vaan vaivattomasti tarpeen vaatiessa.

Korttipaikat XQD- ja SD-korteille.

Muistikorteille on kaksi paikkaa, joista toiseen menee XQD ja toiseen tavallinen SD-kortti. Satunnainen käyttäjä toivoisi kaksi samanlaista korttipaikkaa, mutta XQD-kortilla saadaan sarjakuvaukseen lisää pituutta, mikä tukee kameran käyttötarkoitusta. XQD-kortit käyvät vain Nikoniin ja ovat suhteellisen arvokkaita, joten korttien hankinta pitää miltei laskea kameran hintaan lisäksi. Jos siis haluaa kahden korttipaikan edut käyttää.

Nikon D500 + AF-S DX Nikkor 16 – 80 mm f/2.8 – 4 E ED VR @ 80 mm, f/7.1, 1/200 s. ja ISO 100.

Luin, että joidenkin SD-korttien kanssa on ollut yhteensopivuusongelmia Nikon D500 kanssa. Minulle kävi niin, että yksi kuvatiedosto korruptoitui, mikä on kokemukseni mukaan tosi harvinaista nykyään. Käyttämäni kortti oli Lexar 64 GB U3 1000X.

Valaistut napit ovat hämärähommissa kätevät.

Ergonomia on tuttua Nikonia, eli hyvä, mutta parantunut siitä kun käytin töissä Nikoneita. Nappien ohjelmoitavuus on monipuolistunut ja herkkyyttä voi säätää ottamatta kameraa silmältä. Tarkennuspistetteä siirrellään ilotikulla, joka on ilman muuta paras tapa ja toimii myös hanskat kädessä. Takanäyttö kääntyy ylös-alas, mikä lisää käytettävyyttä roimasti, kun kuvataan live view -tilassa.

Nikon D500 + AF-S DX Nikkor 16 – 80 mm f/2.8 – 4 E ED VR @ 80 mm, f/5.6, 1/320 s. ja ISO 160.

Muistan, kun aikoinaan annoin useampaan kertaan palautetta Nikon D700/800 ISO-napista, joka on aivan hullussa paikassa, mutta palautettani vähäteltiin ja neuvottiin käyttämään kömpelöä kiertotietä oma valikon kautta. No, nyt ISO-nappi on siellä missä kuuluukin, laukaisimen vieressä ja sitä voi käyttää kuvauksen aikana.

Nikon D500 + AF-S DX Nikkor 16 – 80 mm f/2.8 – 4 E ED VR @ 16 mm, f/11, 1/500 s. ja ISO 160.

Nappien toimintoja voi kustomoida entistä monipuolisemmin, mutta silti ihmetyttää miksi kaikki toiminnot eivät ole asetettavissa kaikille napeille. Nyt kullekin napille on omat rajatut toimintonsa, jotka voi asettaa. Olisiko siitä jotain haittaa, että käyttäjä saisi vapaasti valita? Eipä silti, kyllä käyttöergonomia on hyvä ja tarpeelliset toiminnot ovat tehdasasetuksillakin hyvin paikallaan. Mietin vaan, että kun kerran annetaan mahdollisuus kustomoida, niin miksi sitä rajoitetaan?

Kääntyvä näyttö lisää käyttömukavuutta.

Vielä muutama vuosi sitten Nikonilla sanottiin, että kääntyvä näyttö on niin herkkä rikkoutumaan, että ammattikamerassa pitää olla kiinteä näyttö. Hyvä, että se ongelma on ratkaistu ja D500:ssa on kääntyvä näyttö, joka on saranoitu niin kuin pitää, eikä käänny sivulle. Näytöltä voi ohjata kameran toimintoja koskettamalla live view -kuvauksessa, mikä on myös suhteellisen uutta Nikonilla.

Kosketusnäyttöä voi käyttää live view -tilassa.

Live view -toiminnon käyttäminen on peilittömän kameran jälkeen lievästi kömpelöä, koska toiminto pitää erikseen kytkeä päälle ja pois. Kuvaaminen live view -tilassa on siedettävää, mutta ei niin sujuvaa kuin peilittömällä. Keskimääräiselle D500:n ostajalle tämä ei varmaan ole ongelma, koska tämän kameran ostaja haluaa peilietsimen ja live view -kuvaus jäänee satunnaiseksi.

Nikon D500 + AF-S DX Nikkor 16 – 80 mm f/2.8 – 4 E ED VR @ 55 mm, f/4.5, 1/200 s. ja ISO 160.

Etsin on omassa sarjassaan erittäin hyvä, ellei paras, jonka läpi olen APS-C -kuvaa sommitellut. Etsinkuva on kirkas ja suuri kattaen 100% kuva-alan. Siitä huolimatta sähköisen etsimen jälkeen tuntuu kuin jotain puuttuisi, koska kennolle tallentuvan kuvan ennakointi on täysin omien arvioiden varassa. Nikonin valotus tekee hienoa jälkeä ja suurimmaksi osaksi kuvat valottuvat niin kuin pitää ja näyttävät siltä kuin pitää ihan itsestään. On kuitenkin tilanteita, kuten vastavalo, joissa kameran tulkinta ei läheskään aina vastaa omaani ja silloin on hyödyllistä nähdä etsimestä mitä on tulossa. Kun kuvaan omalla Sonyllani minun ei tarvitse tarkistaa kuvaustulosta takanäytöltä, mutta Nikonin kanssa huomasin vilkuilevani takanäyttöä lähes joka otoksen jälkeen. Peiliin katsojalle Nikon D500 etsin kuitenkin on parasta mitä tällä hetkellä voi saada APS-C -koossa.

Nikon D500 + AF-S Nikkor 300 mm f/4 PF ED VR @ f/4, 1/500 s. ja ISO 4500.

Automaattitarkennus varsinkin liikkuvaan maaliin on huikea ja jos kohde ei ole tarkentunut, niin vikaa voi etsiä ensin kuvaajasta. Omalla kohdallani ainakin. Tarkennuksessa on runsaasti vaihtoehtoja, joten oikean yhdistelmän löytäminen kuhunkin tilanteeseen vaatii aikaa. En kokeilun puitteissa päässyt lähellekään kattavaan ymmärrykseen aiheesta, mutta sen verran, että uskon sopivien asetusten löytymiseen lähes kaikkiin tilanteisiin.

Sarjakuvauksessa kohteen seuraaminen on vaivatonta, koska peilin aiheuttama etsimen pimeneminen kuvanottohetkellä on saatu todella lyhyeksi.

Nikon D500 + AF-S DX Nikkor 16 – 80 mm f/2.8 – 4 E ED VR @ 31 mm, f/3.2, 1/50 s. ja ISO 11400.

Kuvanlaadusta on esim. DPR:ssa ja DxO:ssa kattava analyysi, joten tyydyn vain sanomaan, että silminnähden laatu on erinomaista. Herkkyyttä voi laadun puolesta nostaa mielestäni ainakin ISO 12500 asti huoletta, mutta ainahan herkkyden nostaminen on tilannekohtaista. Jos kuva pitää ehdottomasti saada ja kaikki muut arvot ovat jo tapissa, niin herkkyyttä nostetaan niin paljon, että kuva saadaan. Pikseleitä on ”vain” 20 miljoonaa, eikä ero 24:ään ei ole merkittävä, mutta saattaapa joku ihmetellä miksi edullisemmissa Nikoneissa on enemmän pikseleitä.

Videota en ehtinyt enemmälti kokeilla, mutta sen huomion tein, että 4k-video tallentuu huomattavasti koko kennoa pienemmältä alueelta ja vaikuttaa siten objektiivn kuvakulmaan. Videon tekninen laatu näyttää melko hyvältä.

Nikon D500 + AF-S DX Nikkor 16 – 80 mm f/2.8 – 4 E ED VR @ 46 mm, f/14, 1/80 s. ja ISO 100.

Kuvasin suurimman osan Nikkor AF-S 16 – 80 mm f/2.8 – 4 zoomilla, jota myydään rungon kanssa pakettinakin. Zoom on rungon kanssa mukava kokonaisuus ja yleisobjektiivina toimiva. Kuvaaminen Nikon D500:lla on erittäin sujuvaa. Kamera reagoi lähes ajatuksen herkkyydellä kuvaajan toiveisiin ja laukaisuäänikin huokuu teknistä täsmällisyyttä. Nikonilla kuvaaminen on asiallinen ja teknisessä mielessä tyydyttävä kokemus, mutta erityisen hauska kamera se ei ole. Nikon D500 on hyvä esimerkki pitkälle jalostetusta tuotteesta, jossa näkyy valmistajan pitkä kokemus ammattikameroiden suunnittelussa ja valmistuksessa.

Nikon D500 + AF-S DX Nikkor 16 – 80 mm f/2.8 – 4 E ED VR @ 80 mm, f/7.1, 1/200 s. ja ISO 100.

Valitan taas kerran objektiiveista, koska Nikonin ensimmäinen (D1) APS-C -kamera tuli peräti 17 vuotta sitten, mutta sille varsinaisesti suunniteltu objektiivivalikoima on edelleen puutteellinen. Sama toistuu tosin kaikilla muillakin valmistajalla, joilla on kahden kennokoon järkkäreitä. Paukut laitetaan isokennoisten objektiiveihin, koska aina voidaan sanoa, että ne sopivat myös pienelle kennolle. Moni tyytyykin siihen, mutta esim. D500 on niin pätevä runko, että se ansaitsisi ihan omat Nikkorinsa, jotka on optimoitu APS-C -kennolle. Kinarin kuvakulmaa vastaavat kiinteät 24, 35, 50, 85 tai 105 mm f/1.8 valovoimalla. En näe, että D500 on väliaskel kohti täyden kennon runkoa tai vain kakkosrunko. Se on liian hyvä sellaiseksi. Siksi se, ja miksei muutkin pikkukennoiset Nikonit, ansaitsisivat muutaman niille suunnitellun perusobjektiivin.

Nikonin langaton SnapBridge-sovellus ja sen käyttö jäi tällä kertaa kokeilematta, kuten muutama muukin ominaisuus.

Työkalua ja muuten vaan kovaan toimintaan kameraa etsivä löytää Nikon D500:sta sopivan laitteen. Se edustaa peilikameroiden APS-C -sarjan parhaimmistoa tällä hetkellä ja vaikka hintaa on yli 2000 euroa, niin ominaisuudet vastaavat sitä. Parhaimmillaan D500 on erilaisten liikkuvien kohteiden kuvaamisessa, kuten esim. lentävät linnut, urheilu jne. Jos kuvauskohteet ovat pääasiassa jotain muuta, niin tarjolla on muitakin hyviä vaihtoehtoja.

En tiedä kuinka moni on kuvannut seitsemän vuotta D300S-rungolla vaihtaakseen nyt D500:aan, mutta jos on, niin odotus on kyllä kannattanut ja päivittämisellä saa aika paljon uutta. Seitsemän vuotta on ehkä vähän pitkä vaihtoväli digikameralle, mutta viisi tai kuusi vuotta voisi olla ihan hyvä, ainakin nykyisten kameroiden kanssa. Teknologinen kehitys on tasaantunut vuositunnen alun hurjasta vauhdista, eikä käytettävyyteenkään ole ihmeparannuksia hetkeen tullut.

Nikon D500 tekniset tiedot voi tarkistaa valmistajan sivuilta.

Nikon 500D:n voit ostaa esim. seuraavista myymälöistä (mainostajan linkki):

Artikkeli Nikon D500 kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Sony työntää uutta kameramallia hihnalta ulos kiivaaseen tahtiin kamera-alan laskusuhdanteesta huolimatta. Joku voisi sanoa, että tahti on liiankin kiivas. Niin tai näin, monitoimimalli Sony RX10 on edennyt kolmanteen sukupolveen, tai se tapahtui jo viime keväänä, kun objektiivi vaihtui entistä muhkeammaksi. Juuri 24 – 600 mm vastaava optiikka onkin suurin ero II-mallin 24 – 200 mm vastaavaan. Noin hurjan zoomin optinen puoli luonnollisesti askarruttaa ja siksipä sitä piti ihan itse koittaa.

Ominaisuuksiin nähden Sony RX10III on kompakti, mutta ei silti mikään taskukamera.

Objektiivi ulkonee kuvausvalmiudessa.

Sony RX10III on hyvin samanlainen kuin II-malli, mutta kameran runko-osa on paksuuntunut hieman ja samalla yläpuolen pikkunäytön viereen on tullut pari ohjelmoitavaa lisänappia. Myös oikean käden otekahva on suurentunut ja kameraa on nyt mukavampi pidellä, vaikka ei II-versio huono ollut. Muuten säätimet ja käyttöliittymä ovat miltei identtiset II-mallin kanssa.

Suurin aukko vaihtelee välillä 2.4 – 4.

Runko on paksumpi kuin RX10II-mallissa, mikä on parantanut kuvausotetta.

Kosketusnäyttöä ei ole vieläkään, mikä on jossain määrin mysteeri, koska teknologia on siltä osin jo varsin kehittynyttä. Varsinkin tarkennuspisteen valinta näyttöä koskettamalla on todella kätevää, paitsi tietenkin talvella hanskat kädessä. Näyttö on saranoitu ylä-alasuuntaan, mikä onkin se oikea suunta, koska näin suunniteltu näyttö on nopea kääntää kuvausasentoon.

Sonyn valikot, ne ovat sekavat ja se siitä. Käytön myötä oppii muistamaan useimmin käytetyt kohdat, mutta pieni selkeyttäminen ei millään lailla haittaisi.

Asteikko zoomin päällä auttaa hahmottamaan käytössä olevaa kuvakulmaa.

Käyttöliittymää voi kiitettävästi kustomoida, mutta silti toivoisi napeille vielä muutamia lisätoimintoja vaihtoehtoisiksi, kuten esim. valotuksen esikatselu. Valokuvaukseen ja videoon pitäisi lisäksi olla ihan omat aseuksensa, jotka ovat täysin toisistaan riippumattomia. Erittäin harvoin, jos koskaan on tarvetta kuvata sekä valo- että videokuvaa samoilla asetuksilla.

Jokainen uusi kamera vaatii pienen totuttelun ja kun sen yli pääsee, niin Sony RX10III on suhteellisen mukava käytettävä, vaikka parantamisen varaakin on. Minulle tärkeä valotuksen korjailu on helposti säädettävissä ja toimii myös valotuksen käsisäädön kanssa yhdistettynä loogisesti ohjelmoituun auto-ISO:oon.

Sony RX10III @ 33 mm, f/3.2, 1/250 s. ja ISO 100.

Kannattaa lukea myös RX10II kokeilu ja miksei myös RX10 kokeilu, koska kamerat ovat käytössä niin samanlaiset, eikä tunnu järkevältä kerrata ihan kaikkea tässä.

Sitten se zoomi, joka siis yltää 24 mm laajakulmasta 600 mm superteleen asti. Pienehkö tuumainen kenno mahdollistaa noinkin hulppean zoomin järkevän kokoisena. Vastaava polttovälialue millään käyttökelposella valovoimalla isommalla piirtoympyrällä olisi aika valtava. Kokoa on tullut lisää II-malliin verrattuna ja valovoima on huonontunut, mutta silti objektiivi on eräänlainen teknologinen suoritus.

Kuvattu samasta paikasta kuin seuraava kuva. Sony RX10III @ 24 mm, f/4.5, 1/1000 s. ja ISO 100.

Kuvattu samasta paikasta kuin edellinen kuva. Kuvauspaikan ja -kohteen välillä on matkaa lähes kilometri. Sony RX10III @ 600 mm, f/7.1, 1/1000 s. ja ISO 100.

Valovoima muuttuu välillä f/2.4 – 4, mutta käytönnössä f/4 tulee aika nopeasti, kun kuvakulmaa zoomataan kapeammaksi. Toinen myönnytys laajan polttovälialueen hyväksi on sisäänrakennetun harmaasuotimen poisjättäminen, mikä vaikuttaa eniten videokuvaukseen. Jos valotusajan haluaa pitää videolle optimaalisena kirkkaassa valossa, niin irrallinen suodinkierteeseen laitettava harmaasuodin on pidettävä mukana.

Objektiivi ulkonee jonkin verran, kun virta kytketään ja siinä menee hetki. Kamera kannattaa pitää valmiustilassa, jos jotain kuvattavaa on tiedossa.

Sony RX10III @ 573 mm, f/4, 1/400 s. ja ISO 100.

Objektiivin ympärille on tullut yksi ohjelmoitava rengas lisää, joten esim. käsitarkennuksen saa luontevaan paikkaan niin halutessaan. Aukkorengas ja zoom-rengas ovat oletuksena vierekkäin, mikä aiheuttaa välillä sekaannusta. Aukkoa säätäessä on nimittäin vähän liian helppo zoomata vahingossa, mikä sotkee sommitelmat ja pahimmoillaan pilaa koko kuvan. Tämän voi kiertää vaihtamalla zoomaus kauimmaisena olevalle säätörenkaalle.

Sony RX10III @ 24 mm, f/3.5, 1/250 s. ja ISO 100.

Zoomin optinen suorituskyky on hämmästyttävän hyvä, vaikka mukana lienee aimo annos sähköistä korjailua. Onhan näin monimutkainen optiikka aina enemmän kompromissi kuin yksinkertainen kiinteäpolttovälinen, mutta teknisessä mielessä kuvausjälki on silti vaikuttavaa. Tällä hetkellä ei löydy toista yhtä kätevää ja laadukasta pakettia, jos tarve on laajakulmasta 600 milliseen asti.

Sony RX10III @ 74 mm, f/5.6, 1/8 s. ja ISO 100.

Automaattitarkennus on nopea ja suhteellisen varma, mutta saattaa hämärässä empiä hetken. Kuvasin Sonylla yrityspotretteja, jotka valaisin salamalla, minkä seurauksena pidin vallitsevan valon melko himmeänä, eikä pikkusalamoissa ole ohjausvaloja. Jouduin laittamaan tarkennuksen apuvalon päälle, mikä häiritsee kuvattavia, mutta silti sekaan mahtui joitakin epäteräviä otoksia. Muuten en huomannut tarkennuksessa isompaa toivomisen varaa.

Sony RX10III @ 24 mm, f/2.4, 1/200 s. ja ISO 100.

Kuvanlaatu kokonaisuutena on erittäin hyvä ja kestää vaivatta tulostamisen ainakin A2-kokoon asti. Tuumaiset uuden sukupolven kennot puristavat pieneen kokoon isoa laatua, joka riittää pitkälle.

Videokuvaa kommentoin jo II-mallin kokeilussa, eikä siihen ole lisättävää, mutta alla kuitenkin yksi esimerkki kuvattuna parhaalla 4k-laadulla.

Sony RX10III on erinomainen ja monipuolinen pakkaus, jossa on mukana lähes kaikki mitä voi toivoa, ainakin objektiivin osalta. Toisaalta, vaikka koko on ominaisuuksiin nähden kompakti, niin mistään pikkukamerasta ei voi puhua ja mukana pitää kuljettaa aina jotain mitä ei sillä kertaa tarvitse. Minulla on tarvetta 600 mm objektiiville niin harvoin, että kokeilun aikanakin piti oikein yrittää keksiä jotain sopivia kuvausaiheita. Jos kuitenkin siltä tuntuu, että noin pitkä tele on tarpeellinen, niin Sonya on helppo suositella. Voisin kuvitella, että monelle RX10III on esim. matkailukäyttöön unelmien täyttymys.

Sony RX10III @ 24 mm, f/2.8, 1/250 s. ja ISO 100.

Sony RX10III @ 573 mm, f/4, 1/250 s. ja ISO 160.

Sony RX10III maksaa n. € 1800,-, joka on paljon rahaa, mutta ihan vastaavaa toista kameraa ei löydy. Jos voi tyytyä lyhyempään teleobjektiiviin, niin esim. Sony RX10II, Panasonic FZ2000 (kokeilu tulossa) tai poistumassa oleva Panasonic FZ1000 ovat huomionarvoisia vaihtoehtoja edullisempaan hintaan.

Tekniset tiedot sun muut löytyvät valmistajan sivuilta.

Sony RX10III:n voit ostaa esim. seuraavista myymälöistä (mainostajan linkki):

Artikkeli Sony RX10III kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Profoto julkaisi jokin aika sitten uuden D2-studiosalaman. Sain tilaisuuden kokeilla sitä parilla ihan oikealla työkeikalla ja kerkesin tekemään myös mittauksia kotosalla.

Ulkoisesti Profoto D2 on hyvin samanlainen iäkkäämmän D1-salaman kanssa. Silmämääräisesti suurin muutos on takapaneelin uudistettu käyttöliittymä. Painikkeiden määrä on vähentynyt ja näyttö on suurentunut.

Profoto D2

Teknisellä puolella Profoto mainostaa D2:n olevan maailman nopein ttl-valotusautomatiikalla varustettu monostudiosalama. Lisäksi ominaisuuslistalta löytyy nopean täsmäyksen asetus. Välähdysaikaa on melko vaikea mitata, mutta Profoto ilmoittaa lyhyimmäksi välähdysajaksi 1/63000s ja pisimmäksi 1/2600s. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että salama pysäyttää useimmat liikkeet millä tahansa teholla ja pienemmillä tehoilla pysähtyy kaikki luotia hitaampi.

Studiosalama on sellainen valokuvaajan perustyökalu, että sen käyttöliittymän on oltava suoraviivainen ja helppokäyttöinen. D2 on juuri sellainen. Laitoin siihen ensimmäistä kertaa virrat varsinaisella työkeikalla ja homma toimi aivan yhtä nopeasti kuin tutuillakin salamoilla. Tehonsäätö, muotoiluvalon asetukset, orja-tila yms. löytyvät valikoista kuin itsestään. D2:n käytettävyyttä kuvaa parhaiten sana eleetön. Käyttö on niin helppoa, ettei käyttöliittymään kiinnitä juuri edes huomiota.

Profoto D2

Muokkaimista sen verran, että olen aiemmin käyttänyt Profoton salamoiden kanssa Walimexin isoa octaa ja vähän kironnut sen kiinnitystä. Profotossa muokkaimet kiinnitetään salamaan ihan puristamalla ja Walimexilla kiristys pitää tehdä ruuvilla arpoen sopivaa kiristyksen määrää. Nyt minulla oli lainassa Profoton oma iso octa ja käytettävyys oli huomattavasti parempi. Alkuperäisissä muokkaimissa kiinnitys tapahtuu pannalla, joka kiristyy vivusta kääntämällä aina sopivasti ja kiinnitys on nopeaa. Octat myös kasataan eri tavoin. Walimex avautuu sateenvarjomaisesti, mutta mekanismi on todella tiukka ja tuskailin vähän, että miten lujaa tätä pitää painaa ja milloin jokin menee rikki. Profoton oma octa kasataan perinteisesti asettelemalla tikut salamaan kiinnittyvään speedringiin. Tämä on yleensä tuskaista hommaa, mutta Profoto oli mitoitettu niin sopivasti, että voimankäytön voi pitää minimissä ja kasaaminen käy nopeasti.

Käyttöliittymä on selkeä ja helppo etenkin, jos studiosalamoista on jotain aikaisempaa kokemusta.

TTL:n ja muiden älytoimintojen toimivuutta en päässyt kokeilemaan, koska Profoto ei valmista Olympus-yhteensopivia lähettimiä. Kuvatessa kiinnitin huomiota salaman nopeaan varautumisaikaan. Välähdysvalmiudesta kertova äänimerkki kuului suurillakin tehoilla samantien välähdyksen jälkeen.

Minulla oli mahdollisuus kokeilla uutuutta myös vierekkäin vanhemman D1-mallin kanssa. Tässä testissä huomasin seuraavat eroavaisuudet:

D2 latautuu noin aukon verran nopeammin. Eli maksimiteholla ero on noin 0.5s vs. 1s. Aukkoa tiputtamalla ero on noin 0.25s vs 0.5s. Tämä tarkoittaa sitä, että täysillä tehoilla molemmilla joutuu vähän himmailemaan kuvien välissä, mutta 9/10 tehoilla D2:ta ei enää juuri tarvitse odottaa, kun taas D1:stä pitää.

Tehot ovat täsmälleen samat. Integroidun heijastimen kanssa molemmat antoivat aukkoluvun 51 mittariin (ISO 100). Tämä on itseasiassa hieman enemmän, mitä aiemmin kokeilliussa Profoto B1:ssä(aukko 45), vaikka B1:lle ilmoitetaan myös maksimitehoksi 500Ws. Ero on tosin niin pieni, että se voi mennä myös mittaustoleranssin tms. piikkiin.

Eroa on myös tuulettimen äänekkyydessä. Uusi salama on selkeästi vanhempaa hiljaisempi, vaikka jäähdytys tapahtuu edelleen tuulettimilla.

Yllättävin ero D1:een oli varauksen purkaminen. D2 osaa purkaa varauksen nopeammin tilanteessa, jossa salamaa on ensin käytetty vaikka maksimiteholla ja sen jälkeen tehoa tiputetaan. D1:llä taas vastaavassa tilanteessa saa odotella aika kauan, ennen kuin salama purkaa varauksen ja antaa oikeaa tehoa. Nopeammin pääsee jatkamaan väläyttämällä kerran ja antamalla salaman latautua uudestaan. En ole D1:llä aiemmin kiinnittänyt tähän huomiota, mutta uudistus on joka tapauksessa hyvä.

Kritiikkiä D2:lle on vaikea antaa, ainakaan reilua sellaista. Ohjausvalo saisi olla jo vuonna 2016 ledipohjainen, koska halogeeni kuumenee ja rikkoutuu helpommin. Lisäksi TTL/HSS tuki saisi olla universaali. En käsitä, miksi salama- ja kameravalmistajat eivät tee tämän asian eteen yhteistyötä. Omien kameroideni valmistaja Olympus ei varmasti tee studiosalamoita edes kaukaisessa tulevaisuudessa, joten tarvittavien speksien luovutus ja kolmannen osapuolen tukeminen salamoiden kehittämisessä vahvistaisi koko ekosysteemiä.

Itseasiassa keskustelin aiheesta Photokinassa Olympuksen tuotekehitysjohtajan Setsuya Kataokan kanssa. Hän kertoi, että Olympus ei ole tähän mennessä tehnyt yhteistyötä salamavalmistajien kanssa, mutta ei pitänyt sitä mahdottomuutena. Yhteistyön todennäköisyyteen hän ei juuri ottanut kantaa. Hän tosin lisäsi, että yhteistyössä tehty salamajärjestelmä toimisi täsmällisemmin, kuin salamavalmistajan itse yritys/erehdys periaatteella suunnittelema.

Palatakseni Profotoon, D2 on todella hyvä salama ja siitä on saatavilla 500Ws ja 1000Ws versiot sekä erilaisia kittejä. Hinnat lähtevät noin 1500 eurosta. Täydelliset tekniset tiedot löytyvät valmistajan sivuilta.

Loppuun vielä kiitos DreamCoaching:n Leenalle kivasta kuvauskeikasta.

Kirjoittaja on valokuvaaja.

Artikkeli Profoto D2 kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Panasonic esitteli viime Photokinassa jälleen uuden pokkarin isohkolla ns. tuumaisella kennolla ja valovoimaisella f/1.4 zoomilla, joka olikin yksi valmistajan pääargumenteista mediatilaisuudessa. Kamera edustaa ihan oikeaa taskukameraa, sillä fyysinen koko on juuri sitä itseään. Ulkomuodosta on vedettävissä yhteydet Panasonicin aikaisempiin LX-sarjan kameroihin, mutta myös Sony RX100 -sarja tulee väistämättä mieleen. Selvitin onko Panasonicista Sonyn korvaajaksi laadukkaana taskukamerana.

Panasonic LX15 @ 24 mm, f/1.4, 1/40 s. ja ISO 1600.

Muotoilu on selkeä ja pelkistetty. Kamerasta saa hyvän kuvausotteen, mutta ulkopinta on jonkun verran liukas, joten rannelenkki tai vastaava antaa varmuutta, kun kameraa kuljetetaan kädessä. Tosin, LX15 mahtuu kouraisuotteella kämmenen sisälle ja pysyy siinä aika tukevasti.

Taskukokoa, kun objektiivi on sisällä.

Kuvausvalmiudessa zoom ulkonee n. 3 – 4 cm polttovälistä riippuen.

Käyttösäätimet ovat hyvillä paikoilla ja käyttöliittymän kustomoitavuus reilu. Objektiivin ympärillä on napakasti kolmannesaukon välein pykälöity aukkorengas ja lisäksi toinen ohjelmoitava portaattomasti kääntyvä rengas. Peukalolle osuu ainoa varsinainen säätökiekko, jolle voi myös ohjelmoida haluamnsa toiminnon. Sen lisäksi ovat tietenkin painonapit ja näytön virtuaalinapit, joita kaikkia voi kustomoida. Zoomaus on oletuksena laukaisimen ympärillä.

Näyttö kääntyy yläkautta 180 astetta omakuvia varten.

Takaseinä on tuttua Panasonicia.

Aukkorengas on hieno, mutta se saisi olla ohjelmoitava.

Salamakin löytyy.

Aukkorengas on hienon näköinen, mutta koska objektiivin valovoima muuttuu välillä f/1.4 – 2.8, niin rengas voisi aivan hyvin olla ohjelmoitavissa muillekin toiminnoille. Kaiken lisäksi, tämäntyyppisellä kameralla aukon valinta vaikuttaa lopulta aika vähän syväterävyyteen tai mihinkään muuhunkaan. Valon taipuminen eli diffraktio pehmentää kuvaa jo aukolla f/5.6, joten terävyyden tavoittelijan kannattaa himmentää enintään aukolle f/4. Siksi paras kuvausohjelma yleiskäyttöön on ilman muuta täysautomaatti P, jossa valmistaja on asetellut parametrit niin, että optiikka pysyy aukon puolesta mahdollisimman hyvin parhaalla toistoalueella. P-asennossa hieno aukkorengas on tyhjän panttina, koska sen kääntäminen ei säädä mitään.

Panasonic LX15 @ 72 mm, f/2.8, 1/640 s. ja ISO 125.

Ohjelmoin Panan säätimet niin, että objektiivin uloin rengas säätää herkkyyttä ja peulakokiekko valotuksen korjailua. Näin kamera on erittäin näppärä sekä P että A-ohjelmilla, mutta M ja S-ohjelmilla valotusajan säätö ei onnistu ollenkaan. Peukalokiekko voisi oletuksena M-ohjelmalla aina säätää valotusaikaa, koska valotuskorjailu ei muutenkaan toimi M-asennossa.

Panasonic LX15 @ 24 mm, f/1.4, 1/60 s. ja ISO 250.

Tuota mainittua ongelmaa ei ole, jos jättää kiekot tehdassäädöille, mutta silloin valotuskorjailu on napin takana ja pykälää hankalammin käytettävissä. No, onneksi kiertotienä voi käyttää kolmea C-paikkaa, joihin voi tallentaa kameran asetukset vaikka kolmella eri tavalla. Tallensin siis C-paikoille erikseen M ja S-kuvausta varten asetukset niin, että valotusaika säätyy takakiekolla siltä varalta, että joskus haluan kuvata muullakin kuin P-ohjelmalla.

Panasonic LX15 @ 24 mm, f/1.4, 1/60 s. ja ISO 125.

Valotuksen apuna on säädettävä seeprakuvio, joka on Panasoniceissa vakiovaruste lähes joka mallissa. Muistiin voi tallentaa kaksi eri kynnysarvoa seeprakuvion syttymiselle, mikä on kätevää, jos esim. haluaa käyttää videolle eri arvoa kuin valokuville.

Panasonic LX15 @ 24 mm, f/1.4, 1/60 s. ja ISO 1250.

Etsintä ei ole ja tähtäily pitää tehdä takanäytöltä, mikä sopii joihinkin tilanteisiin, mutta on hankala joissakin tilanteissa. Näyttö kääntyy vain yläviistoon ja sitä kautta myös eteenpäin omakuvia varten. Kameran toimintoja voi hallita kosketusnäytöltä samoin kuin tarkennusta.

Panasonic LX15 @ 69 mm, f/2.8, 1/125 s. ja ISO 250.

Automaattitarkennus toimii erittäin nopeasti kirkkaassa valossa, eikä hidastu kelvottomaksi hämärässäkään. Tarkennuspisteteen kokoa muuttaa peukalokiekolla, kun piste on aktiivisena. Tarkennusalueen valinnan voi luonnollisesti jättää kameran huoleksi, mikä toimiikin kohtalaisen hyvin, mutta yhden pisteen tarkennus osuu varmasti sinne mihin kuvaaja haluaa.

Panasonic LX15 @ 30 mm, f/2.5, 1/8 s. ja ISO 125.

Objektiivi on 24 – 72 mm vastaava hulppealta kuulostavalla valovoimalla f/1.4 – 2.8. Todellisuudessa f/1.4 on käytössä vain laajimmalla 24 mm kuvakulmalla ja jo n. 26 mm asennossa valovoima on f/1.8. Kun kuvakulma vastaa n. 30 mm, niin valovoima on f/2.8 ja pysyy siinä aina 72 mm asti. Ainahan valovoimasta on hyötyä herkkyyden kurissapitämiseksi, kun hämärä yllättää, mutta tässä tapauksessa huippuvalovoima on vain laajakulmassa.

Panasonic LX15 @ 24 mm, f/1.4, 1/25 s. ja ISO 1600.

Sisäänrakennettua harmaasuodinta ei ole, mikä vaikuttaa etenkin videokuvaukseen kirkkaassa valossa. Valokuvauksessa mekaanisen sulkimen 1/4000 s. riittää pitämään kuvausaukon diffraktion yläpuolella kirkkaassakin valossa, mutta tarpeen tullen sähköinen suljin yltää jopa 1/16000 s. aikaan.

Panasonic LX15 @ 72 mm, f/2.8, 1/60 s. ja ISO 1600.

Zoomin optinen suorituskyky on kohtalaisen hyvä, mutta ei virheetön. Kuvan keskiosa on terävä kaikilla polttoväleillä heti täydeltä aukolta alkaen, eikä himmentäminen juuri vaikuta asiaan.

Kuvan reunat ovat 24 mm asennossa hieman pehmeät täydellä aukolla, mutta aukolle f/4 himmennys parantaa terävyyttä jonkin verran. Kun kuvakulmaa zoomataan kiinni n. 35 mm asentoon, niin reuna-alueiden terävyys nousee hyvälle tasolle ja pysyy sellaisena 72 mm kuvakulmaan asti. Tiivistettynä, 24 mm asento jättää kuvan reunat hieman pehmeiksi, mutta 35 – 72 mm reunatkin toistuvat terävinä.

Panasonic LX15 @ 38 mm, f/2.8, 1/60 s. ja ISO 1600.

Valikosta voi laittaa päälle kuvakulman muistin, jolloin polttoväli palautuu viimeksi käytettyyn virrankatkaisun ja uudelleen kytkemisen jälkeen. Tämä on kätevää, jos joku kuvakulma sattuu olemaan suosikki tai muuten vaan haluaa kuvata samalla kuvakulmalla toistuvasti.

Panasonic LX15 @ 24 mm, f/1.4, 1/60 s. ja ISO 800.

Kuvan tekninen laatu on erittäin hyvä alhaisilla herkkyyksillä, mutta pitää hienosti ISO 1600 herkkyyteen, jonka korkeammalle puolelle kannattaa mennä vain, jos on pakko. Kuvanvakaajan ansiosta tuota korkeammat herkkyydet tulevat tarpeeseen lähinnä silloin, jos liikettä tarvitsee pysäyttää. Auto-ISO toimii erikoisesti ja valotusaika venyy teleasennossa aina 1/10 s. ja laajakulmalla peräti 1/4 s. asti ennen kuin herkkyys nousee yli ISO 1600. Kamera panttaa herkkyyden nostoa aivan liian pitkään, sillä nuo ovat kuvanvakaajallekin pitkiä valotusaikoja, eikä auto-ISOn toimintaa voi säädellä mitenkään. Aluksi luulin, että mainittu ISO 1600 on automaatin yläraja, koska melko hämärässäkään herkkyys ei vaan noussut, vaikka valotusajat menivät jo käsivarakuvauksen rajoille. Tällaista toimintaa on ollut ennenkin, kun pokkareiden kuvanlaatu ei vielä ollut lähelläkään LX15:a vastaavalla tasolla. Nyt se ihmetyttää, koska kuvanlaatu on hyvä ja jonkin verran kohiseva kuva on todennäköisesti kuitenkin parempi vaihtoehto kuin tärähtänyt. Kaiken lisäksi raakakuvaaja voi viritellä kohinat ja terävyydet niin kuin itse haluaa, jolloin korkeilta herkkyyksiltäkin saa ainakin netti- tai somekäyttöön kelvollista materiaalia.

Sama kuin alla, mutta suoraan kamerasta. Panasonic LX15 @ 24 mm, f/2.8, 1/400 s. ja ISO 125.

Sama kuin yllä, raakakuvassa on mukavasti työvaraa. Panasonic LX15 @ 24 mm, f/2.8, 1/400 s. ja ISO 125.

Kun katson testikuvia näytöltä ja A3+ tulosteina, niin olen varsin tyytyväinen tekniseen jälkeen, eikä laajakulman lievä pehmeys kuvan reunoilla pahemmin haittaa.

Video-ominaisuudet ovat monipuoliset ja riittävät hienosti harrasteluun tai miksei vakavampaankin käyttöön, mutta S-logit sun muut hienoudet puuttuvat. Äänen tallennus suoraan kameraan pitää tehdä kameran omalla mikrofonilla, mikä ei ole ollenkaan hyvä, mutta mikrofoniliitin ei ilmeisesti ole mahtunut mukaan. Videokuva ei tallennu koko kennon alueelta ja objektiivin kuvakulma vastaa FullHD-laadulla n. 30 – 90 mm ja 4k-laadulla n. 36 – 108 mm.

Panasonic LX15 @ 49 mm, f/2.8, 1/60 s. ja ISO 1600.

Parhaimmillaan 100 mbps laadulla tallentuva 4k-video on erittäin hyvännäköistä ja jos lopullinen elokuva tulee FullHD-muotoon, niin rajausvaraa jää runsaasti. Hidastettua videota saa 100 k/s vauhdilla ja FullHD-laadulla, mutta kuvanlaatu ei ole kovin kaksinen verrattuna normaaliin Full HD 50p -videoon.

Panasonicin tavamerkit 4K Photo ja Post Focus ovat mukana. Time lapse -kuvaus onnistuu myös ja kuvavälin voi asettaa välille 1 s. – 99 min 55 s. Kuvien lukumäärä voi olla enintään 9999, joka riittää jo aika pitkään projektiin ja akun kesto luultavasti tulee ennemmin vastaan.

Akku ladataan kamerassa usb-laturilla, eikä mukana tule erillistä laturia. Akun kesto on mielestäni kohtalaisen hyvä ja riittänee hyvinkin päivän tarpeisiin, kun virrat muistaa sammuttaa kuvaustaukojen ajaksi. Lisäakulla kameraa voi ladata vaikka laukussa, jolloin virta ainakin riittää, mutta valitettavasti kuvaaminen ei usb-virralla käy.

Panasonic LX15 @ 24 mm, f/1.4, 1/60 s. ja ISO 640.

Kameraa voi ohjailla mobiililaitteesta WiFin avulla ja kuvat voi siirtää jakeluun samaa reittiä. Panan Wifi-ominaisuudet ovat niitä parempia, mutta silti mikä tahansa puhelin on kuvien jakelukanavana ylivoimainen. Vaikka kamera ja puhelin yhdistyvät helposti, niin silti kuvien siirtely on aina jotenkin turaamista verrattuna mobiililaitteen kätevyyteen.

Kokonaisuutena Panasonic LX15 on hyvä kamera ja on jälleen yksi vaihtoehto niille, jotka haluavat hyvää laatua taskukoossa. Käytettävyys on pääosin hyvä, mitä hyvä kustomoitavuus tukee. Etsin puuttuu ja se saattaa joidenkin kohdalla jättää Panan kaupan hyllylle, mutta ei se lopulta niin iso miinus ole. Kosketusnäyttö sen sijaan helpottaa työskentelyä. Kuvanlaatu sekä valo- että videokuvassa on erinomainen sarjassaan ja objektiivi tasokas aivan laajakulmaisinta asentoa lukuunottamatta.

Sony RX100IV ja V -mallit pistävät paremmaksi hidastusvideo-ominaisuuksilla ja etsimellä. Hintaerokin RX100IV-malliin jää n. sataseen, mikä pistää varmasti miettimään. Lopullinen valinta kiteytynee itse kunkin mieltymyksiin ja makuasioihin, siihen mikä on omassa kameran käytössä tärkeintä. Sekä Panasonic LX15 että Sony RX100IV/V ovat hyviä kameroita ja esim. kuvanlaadussa käytännössä tasapäisiä.

Pidin Panasonicilla kuvaamisesta ja kuljetin kameraa mukanani lähes joka päivä kokeilun aikana. Olen ihastunut tämän sarjan kameroihin, koska niitä voi vaivatta pitää aina mukana ja sekä kuvausominaisuudet että kuvanlaatu kelpaavat niin moneen tilanteeseen.

Panasonic LX15:n voit ostaa esim. seuraavista myymälöistä (mainostajan linkki):

Artikkeli Panasonic LX15 kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.