Matti Sulanto

Sony A7R + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/4, 1/30 s. ja ISO 100.

Loxia 2/50 mm on toinen Zeissin Sony A7-sarjalle suunnittelemista käsitarkenteisista objektiiveista, mutta kolmas Loxia on jo julkistettu ja tulee myyntiin joulukuussa. Se toinen viime Photokinassa julkistettu on 2/35 mm, joka on Sulantoblogissa jo kokeiltu ja uusin joulukuussa tuleva on 2.8/21 mm superlaajakulma.

Sony A7RII ja tämän hetken Loxia-perhe samassa kuvassa.

Tämä kokeilun objektiivi on omani ja ostin sen samalla 35 mm kanssa, koska toimitusajat ainakin viime kesänä olivat niin pitkät. Ajattelin, että tilaan molemmat ja jos en pidä niistä, niin voin yrittää myydä ne pois. No, en ihan heti malta luopua kummastakaan, vaikka 50 mm varmaan jää vähemmälle käytölle, koska 35 mm on minulle niin passeli yleispolttoväli.

Tarkistusraportti luo laatuvaikutelmaa, joka omien Zeiss-kokemusteni perusteella on korkea.

Loxia-sarjan objektiivit siis ovat käsitarkenteisia Sony E-bajonetin objektiiveja, jotka kytkeytyvät kameran sähköjärjestelmään niin, että exif-tiedot välittyvät kuvaan. Myös käsitarkennuksen avut kytkeytyvät päälle kun tarkennusrengasta käännetään, jos rungosta on asetus päällä. Tämä tekee tarkentamisesta erittäin miellyttävää.

Sony A7RII + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/5.6, 1/60 s. ja ISO 100.

Loxiat ovat mukavan kompakteja, koska Zeiss on päättänyt, että kaikissa on 52 mm suodinkierre. Kovin paksuja Loxioita ei siis tule, eikä painokaan varmaan mahdottomaksi nouse, kun linssit pysyvät maltillisen kokoisina.

Kokeiltava 2/50 mm on esineenä varmaan niin hieno kuin objektiivi voi olla. Metallirakenteen viimeistely on huippuluokkaa ja muovin puuttuminen antaa hintaa vastaavan ensivaikutelman. Myös pakkaus on ylellinen ja mukana tulee allekirjoitettu tarkistuslomake, että objektiivi on toleranssien mukainen. Metallinen vastavalosuoja on vakiovaruste, mutta mitään suojapussia ei tule mukana. Muotoilu on aina makuasia, mutta mielestäni Loxiat näyttävät siltä kuin modernin käsitarkenteisen objektiivin pitääkin.

Sony A7RII + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/2.8, 1/30 s. ja ISO 800.

Tarkennusrenkaan tuntuma ei voi olla paljon parempi edes päiväunissa, sillä niin pehmeästi ja ilman välyksiä tarkennusetäisyyden asetus käy. Kitka on juuri sopiva: rengasta on helppo kääntää, mutta ei liian helppo. Liikerata on ruhtinaalliset 180 astetta ja tarkennuksen täsmällinen asetus on vaivatonta, eikä sitä tarvitse hakea eestaas liikkeellä. Minkään automaattitarkenteisen objektiivin käsitarkennustuntumaa ei voi samana päivänä verrata Loxiaan. Himmenin kiertyy myös täsmällisesti kolmasosa-aukon välein, mutta sormituntumalla on hieman vaikea erottaa mistä pitää kääntää, koska renkaan karhennus on niin tasainen.

Loxiassa on vähänlaisesti otepintaa objektiivin vaihtoa ajatellen. Tarkennus- ja himmenninrenkaiden välissä on kapea kaistale, jota puristamalla pitää yrittää saada riittävä kitka kääntämiseen.

Optinen suorituskyky on varsin mallikas, vaikka optinen rakenne onkin vanha tuttu symmetrinen Double Gauss, jonka juuret ovat 1800-luvun puolella. Loxia 2/50 on lievästi modifioitu filmikameran Planar T 2/50 ZM, jonka takimmaisen linssiryhmän pienillä muutoksilla objektiivin reunapiirto on optimoitu Sonyn kennolle sopivaksi. Linssielementtejä on kuusi neljässä ryhmässä, pienin aukko on f/22 ja himmentimessä on 10 lehteä. Lähin tarkennusetäisyys on 45 cm, suodinkierre 52 mm ja paino n. 320 g. Bajonetissa on kumitiiviste estämässä tarpeettoman materian pääsyä kameran sisälle.

Sony A7RII + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/2, 1/30 s. ja ISO 160.

Kontrasti ja terävyys ovat kuvan keskiosassa täydellä aukolla hyvällä tasolla, mutta parannusta tapahtuu kun himmennetään yksi pykälä aukolle f/2.8, eikä lisähimmennys siitä enempää juuri paranna toistoa kuvan keskellä. Terävyys ja kontrasti ovat erittäin hyvät välillä f/2.8 – 5.6. Aukolla f/8 diffraktion vaikutus on juuri ja juuri nähtävissä, mutta se ei pilaa kuvaa millään lailla. Aukko f/11 on vielä täysin käyttökelpoinen, mutta aukko f/16 kannattaa valita vain, jos syväterävyyttä pitää saada, eikä pienintä aukkoa f/22 kannata käyttää ollenkaan.

Sony A7RII + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/2, 1/320 s. ja ISO 100.

Kuvan reunat ovat täydellä aukolla terävät, mutta eivät keskiosan tasolla. Terävyysalue on aukolla f/2 erittäin pieni ja siksi koko kuva-ala ei juuri koskaan ole muutenkaan täysin terävä. Kontrasti ja terävyys paranevat vähitellen himmentämällä ja koko kuva-ala on parhaimmillaan aukoilla f/5.6 – f/11, jolloin äärimmäiset nurkatkin ovat viimeisen päälle terävät.

Sony A7RII + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/9, 1/320 s. ja ISO 100.

Terävyystaso on kohtalaisen suora, mutta Loxiaa vaivaa lievä hajataitto, jonka tarkkasilmäinen voi havaita tietyissä tilanteissa. Kokonaisuutena kuitenkin terävyys ja kontrasti ovat erittäin hyvät. Kaikki aukot ovat sen puolesta käyttökelpoisia diffraktion rajoissa. Tämä nimenomainen objektiivi on myös esimerkillisen symmetrinen optisesti, mikä on tärkeää nykyaikaisten 36 – 50 Mp kameroiden kanssa, koska pienimmätkin virheet näkyvät kuvassa. Muutaman täysikokoisen kuvan voi ladata täältä.

Bokeh ei ole ihan unelmapehmeä, mutta ei huonokaan. Valopalleroissa näkyy täydellä aukolla pieni reunus ja kuvan reunoja kohti pallerot saavat soikeat muodon. Parhaimmillaan bokeh on aukoilla f/2 – f/4.

Poikittaiset kromaattiset poikkeamat on korjattu lähes kokonaan, mutta pitkittäisiä esiintyy jonkin verran, mutta ei isoksi ongelmaksi asti. Lähelle tarkennettuna täydellä aukolla värivirheet ovat pahimmillaan, mutta eivät muuten juuri häiritse.

Sony A7RII + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/2, 1/1000 s. ja ISO 100.

Vähäisen tynnyrivääristymän voi poistaa kriittisissä kohteissa, kuten esim. arkkitehtuurissa. Lightroomissa on valmis profiili Loxialle ja jpg-kuviin korjailun saa automaattiseksi, joten iso työ korjailussa ei ole. Yleiskuvauksessa vääristymää ei voi nähdä, enkä korjannut sitä yhteenkään kuvaan.

Vastavalo ei Loxiaa sokaise, eikä pahoja heijastuksia tule helposti. Vinjetointia voi havaita täydellä aukolla, mutta Zeissin tyyliin kuva tummenee reunoja kohti tasaisesti, mikä näyttää hyvältä. Aukolle f/4 himmentämällä vinjetointi katoaa lähes kokonaan.

Sony A7RII + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/2, 1/30 s. ja ISO 125.

Loxia 2/50:n optiset ominaisuudet ovat laadukkaat, mutta eivät toki virheettömät. Toistokyky täyttänee kuitenkin vaativankin kuvaajan toiveet ja riittää komeasti vaikka Sony A7RII kennolle.

Miten sitten vertailu filmiajan 50 millisiin, joita usein kehutaan ja joita saa jopa muutamalla kympillä? Loxia päihittää ainakin useimmat vanhat klassikot varsinkin täydellä aukolla ihan selvästi, mutta kontrastintoisto on jämäkämpää myös himmennettynä. Sähköinen kytkentä kameran kanssa on myös todella mukava ja helpottaa kuvaamista kun valittu aukko näkyy etsimessä. Moni filmikameran 50 millinen on kuitenkin hinta-laatusuhteeltaan melko lyömätön ja sopii edullista optiikkaa etsivälle hyvin.

Sony A7RII + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/9, 1/40 s. ja ISO 100.

Loxia 2/50 mm on hyvä normaaliobjektiivi Sonyyn. Loxia maksaa n. € 890,-, joka ei ole ihan vähän, mutta objektiivi edustaa käsitarkenteisten eliittiä. Lasi ei varmasti päädy jokaisen Sony-kuvaajan kameralaukkuun käsitarkennuksen vuoksi, mutta ne jotka haluavat käsin tarkentaa eivät paljon parempaa 50 millistä löydä. Parasta on käsitarkennuksen tuntuma, mekaaninen rakenne ja optinen suorituskyky. Huonoa on liian pieni otepinta objektiivin vaihtoon.

Minun pitää tunnustaa, että olen ihastunut kumpaankin Loxiaan. Niiden toisto miellyttää minua ja mekaaninen tuntuma on niin hieno. Kompakti olemus on myös positiivinen piirre etenkin reissukäyttöä ajatellen, koska useimmat täyden kennon optiikat ovat niin suuria. Käsitarkennusta joku voi tietenkin pitää miinuksena, mutta minua se ei haittaa ollenkaan. Luulen, että uusi 2.8/21 menee tilaukseen myös, mutta saan sellaisen luultavasti kokeiluun aika pian ja päätän sitten mitä teen.

Kirjoittaja on kuvaaja, joka ottaa raakana.

Olympus tuo tämän kuun lopulla uuden firmiksen E-M5II -runkoihin. Firmiksellä kamera saa jo E-M10II-mallissa esiteltyjä ominaisuuksia, joista osa on merkittäviä käytännössäkin.

Ehkä tärkein uusi ominaisuus on tarkennuksen haarukointi, josta on apua lähikuvauksessa kun terävyysalue ei riitä. Toinen käytännönläheinen uusi toiminto on Live Comp -valotuksen ohjaaminen langattomasti mobiilaitteesta.

Väärin tarkennettuja kuvia tulee vähemmän, kun objektiivin tarkennusrengasta siirtämällä kytkettävän käsitarkennuksen saa pois päältä. En ole varmasti ainoa, jolla on ollut käsitarkennus vahingossa päällä ja sen seurauksena on tullut muutama epätarkka kuva.

Lisäksi tulee vielä optista etsintä simuloiva etsinkuva ja 4k-timelapse. Videopuolelle tulee värimäärittelyä helpottava loiva kuvaprofiili ja äänensynkkausta LS-100-audiotallentimen kanssa helpottavat toiminnot.

Kokeilin uudella 2.0 firmiksellä varustettua E-M5II-kameraa ja varsinkin tarkennuksen haarukointi on hyödyllinen, jos lähikuvaus kiinnostaa. Toiminto löytyy haarukointivalikosta, mutta sopivien asetusten löytäminen vaatii pientä kokeilua. Suurin kuvamäärä on 999 kuvaa ja haarukointiväli asetetaan asteikolla 1- 10, jossa 1 on pienin väli. Kuvasarja aloitetaan lähimmältä etäisyydeltä, josta kamera sitten kuva kuvalta pidentää tarkennusetäisyyttä. Kamerajalusta on käytännössä välttämätön apuväline, sillä esim. 30 kuvan haarukointiin kuluu n. 9 s. Valaisin esimerkkikuvat YongNuo YN-600 -ledeillä, mutta salamakin käy, koska kuvien välille voi asettaa salaman varautumisen ajaksi viiveen.

Tämä on 50 kuvan pino. Olympus E-M5II + M.Zuiko 12 – 40 mm f/2.8 @ 40 mm, f/5.6, 1/80 s. ja ISO 200.

Vertailun vuoksi sama aihe perinteisesti kuvattuna. Vaikka himmensin aukolle f/22, niin terävyysalue ei riitä ja pienimmällä aukolla kuva on muutenkin aika pehmeä. Olympus E-M5II + M.Zuiko 12 – 40 mm f/2.8 @ 40 mm, f/22, 1/4 s. ja ISO 200.

Kamera ei tee muuta kuin ottaa sarjan kuvia, jotka pitää pinota yhdeksi esim. Photoshopilla, jota käytin kokeiluun. Hyvää lopputulosta ei ollut helppo saada, sillä Photoshop teki virheitä mielestäni aika helpoissa kohdissa. Minulla on tosi vähän kokemusta tällaisesta, joten sekin voi vaikuttaa, mutta otin useita kuvasarjoja eri asetuksilla. Minulle jäi sellainen vaikutelma, että ihan valmista ei ainakaan Photosopilla tule nappia painamalla, vaan viimeistely pitää tehdä käsityönä. Olympus teki kyllä hyvää jälkeä.

Tämä on 30 kuvan pino. Olympus E-M5II + M.Zuiko 12 – 40 mm f/2.8 @ 40 mm, f/5.6, 1/80 s. ja ISO 200.

Tässä 16 kuvan pinossa Photoshopilla on ollut vaikeuksia taustan kanssa. Olympus E-M5II + M.Zuiko 12 – 40 mm f/2.8 @ 40 mm, f/8, 1/25 s. ja ISO 200.

Live Compin käyttö langattomasti tuo ainakin valomaalaukseen helpotusta, kun kuvan valotusta voi seurata puhelimen tai tabletin näytöltä. Myös yökuvienkin tekeminen helpottuu etenkin, jos kamera on näytön katselemisen kannalta hankalassa paikassa. Live Compin valotusaika ja näytön päivitysväli pitää asettaa kamerasta, mutta muuten mobiilaitteesta voi hallita toimintaa.

Uusi 2.0 firmis kannattaa ilman muuta asentaa kun se tulee saataville. Kameraan saa ilmaiseksi toimintoja, joista on iloa ihan oikeasti.

Kirjoittaja on kuvaaja, joka ei kuljeta peiliä kameralaukussa.

Jussi Koskela

Canon hätkähdytti alkuvuodesta valokuvausmaailmaa julkaisemalla kaksi 50 megapikselin kinokoon runkoa, EOS 5DS:n ja EOS 5DS R:n. Julkaisu herätti paljon kysymyksiä. Nouseeko kohina pikseleiden myötä? Riittääkö dynamiikka? Piirtävätkö objektiivit tarvittavan terävästi?

Toinen Canonin mielenkiintoinen julkistus oli uusi EF 35mm F1.4L II USM -objektiivi. Reippaasti yli kahden tonnin hintalapulla varustettu ja suhteellisen tavanomaisen polttovälin objektiivi herätti myös kysymyksiä. Miksi ostaa tämä, kun Sigmakin on todella hyvä?

Minulla oli etuoikeus kokeilla molempia laitteita noin parin viikon ajan ja yritin löytää vastauksia näihin kysymyksiin.

Ulkoisesti 5DS R on lähes identtinen 5D mk3 -rungon kanssa ja siten helppo ainakin Canon-kuvaajalle. Napit ovat pääsääntöisesti loogisilla paikoilla. Joku voisi olla sitä mieltä, että virtakytkin pitäisi olla virtapainikkeen ympärillä. Itselläni ei ole koskaan niin kiire, etteikö sitä kerkeäisi muualtakin kääntämään. Nyt se on sijoitettu etsimen vasemmalle puolelle.

Rullia Canonissa on kaksi. Yksi kameran päällä etusormelle ja yksi rungon takapaneelissa peukalolle. Jälkimmäinen on ympyrän muotoinen ja sijoitettu siten, että otetta täytyy muuttaa hieman sen pyörittelyyn. Mielestäni suoraan peukalon alla oleva pieni rulla on parempi, jos ajatellaan valotuksen säätöä. Toisaalta Canonin ratkaisu toimii myös pystykahvan kanssa.

Etsin Canonissa on tyypillinen laadukkaan kinopeilikameran etsin. Se on iso ja kirkas. Hyvässa valossa kuvan sommittelu on miellyttävää. Huonoina puolina se ei anna valotuksesta kovin täsmällistä tietoa ja pimeässä sommittelu ei ole enää niin kivaa.

Canon EOS 5DS R ja EF 35mm F1.4L II USM @ ISO 100, f/4.0 ja 1/500s.

Käytössä Canon on sellainen kuin ammattilaisrungon kuuluukin. Jämäkkä, siitä saa hyvän otteen ja komennot menevät perille viiveettä.

Tarkennuspisteen valinta ja valikoissa pyöriminen sujuu mukavasti takapaneelissa olevalla pienellä joystickin tapaisella tapilla. Tarkennuspisteitä onkin ripoteltu kiitettävästi pitkin kuva-alaa, mutta aivan reunoille ei pisteitä ole riittänyt.

Automaattitarkennuksen luotettavuus on tämän kokeiluajan perusteella luotettavaa. Uskaltaisin ottaa Canonin mukaan hääkuvaukseen vähän hämärämpiinkin olosuhteisiin. Hyvässä valossa tarkennus oli oikeastaan huomaamattoman nopea ja jäinkin ihmettelemään, että tapahtuuko tarkennusta laisinkaan, mikäli tarkennuksen siirtymä ei ollut pitkä.

Canon EOS 5DS R ja EF 35mm F1.4L II USM @ ISO 100, f/2.0 ja 1/3200s.

Näyttö saisi olla omaan käyttööni mallia kääntyvä. Kuvasin rungolla muutaman saunakuvan eräälle yritykselle. Tässä kuvauksessa minulla oli käytössä Canonin uusi Canon EF 11-24 mm f/4L USM. Superlaajasta kuvakulmasta huolimatta ahtaassa saunassa kuvatessa kaipasin sivulle tai vähintään ylös kääntyvää näyttöä, koska kamera piti asettaa niin lähelle seinää, että etsintä ei voinut käyttää lainkaan ja näytönkin näki huonosti.

Canon on uusinut 5DS R:ään peilikoneiston rakennetta siten, että sen pitäisi estää peilin aiheuttamia tärähdyksiä. Vaikka en tehnyt täysin systemaattisia testejä, niin kaikki epäterävyydet, joita itse sain esiin, olivat selitettävissä joko objektiivin piirrolla, normaalilla tärähtämisellä tai tarkennuksella. Peilikoneisto näyttää siis toimivan niin kuin pitää.

Canon EOS 5DS R ja EF 35mm F1.4L II USM @ ISO 100, f/6.3 ja 1/200s.

Itse asiassa sain käsivaralta useimmiten täysin terävän kuvan, mikäli valotusaika oli riittävän lyhyt. Tämä on hyvä asia, koska mitä järkeä 50mpix rungossa olisi, mikäli kuvaajan pitäisi valaa kamera betonijalustaan hyödyntääkseen sen täyden potentiaalin? Huolellinen kuvaustekniikka on kuitenkin tarpeen, jos kaikkien pikseleiden kuvadata on tarkoitus terävänä tallentaa.

Canon ei ole pärjännyt viime vuosina kennotekniikan saralla, ainakaan helposti mitattavissa olevilla ominaisuuksilla ja 5DS R:n dynamiikka onkin herättänyt kysymyksiä, että onko siitä mihinkään.

Dynamiikasta sanoisin siten, että vaikka eroa Sonyn uusimpiin kennoihin on, niin oikein valotettujen kuvien kanssa ei yleensä tule ongelmia. Ääritapaukset, kuten vastavaloon tehdyt siluetit ja siitä varjojen nostot voivat olla hieman haastavampia, kuin Sonyn valmistamilla kennoilla. Toisaalta taas, monissa tällaisissa tilanteissa olisi muutenkin parempi täyttää varjoja vaikkapa salamalla, mutta ainahan se ei ole mahdollista.

Canon EOS 5DS R ja EF 35mm F1.4L II USM @ ISO 100, f/4.0 ja 1/250s.

Yllättävän piirteenä huomasin sen, että vaikka importtaus ja exporttaus vei Lightroomilla kauemmin mitä Olympuksen 16 megapikselin tiedoilla, niin itse editointi ei tuntunut olevan huomattavasti hitaampaa. Eli säädintä käännettäessä asioita tapahtui ihan yhtä viivettä kuin kolme kertaa pienemmillä tiedostoilla. 

EF 35mm F1.4L II USM:n tekee mielenkiintoiseksi jo sen hintalappu. Valovoimainen 35mm on usean kuvaajan perustyökalu eikä edes ihan vaikein polttoväli suunnitella. Siksi reilusti yli kahden tonnin hintapyynti asettaa odotuksia. 

Ulkoisesti uusi L-sarjalainen oli hienoinen pettymys. Muovinen runko ja kevyehkö paino vaativat Otus-kokeilun jälkeen pientä totuttelua. Toisaalta taas, laadukas muovi on järkevä materiaali noin niin kuin insinöörinäkökulmasta. Se ei elä pahasti lämpötilan vaihteluiden mukaan ja se auttaa painon pitämisessä kurissa. Vaikka paino tuokin ns. laadun tuntua, niin pidemmän päälle se on enemmänkin negatiivinen ominaisuus.

Canon EOS 5DS R ja EF 35mm F1.4L II USM @ ISO 100, f/4.0 ja 1/125s.

Tarkennukseen pätee aika samat asiat, mitä kirjoitin ylempänä rungon kohdalla ja kyseiset huomiot teinkin pääasiassa juuri tällä objektiivilla. Tarkennus on nopea, äänetön ja suorastaan eleetön.

Objektiivin paras puoli oli mielestäni upea bokeh yhdistettynä erittäin vähäisiin värivirheisiin. Bokeh on pehmeä ja kuvien ilme on parhaimmillaan todella kolmiulotteinen. Ehkä jopa vähän keskikoon kameroiden kuvien tyyliin. Aivan nurkissa esiintyy pientä pikselin tai kahden leveää kromaattista aberraatiota joka ei välttämättä edes näkyisi jossain muussa rungossa vähäisemmillä pikseleillä. Pitkittäinen aberraatio on myös hyvin hallinnassa, mutta havaittavissa ääritilanteissa täydellä aukolla lähietäisyydelle tarkentaessa.

Piirron terävyys on myös todella hyvällä mallilla. Kuvan keskiosa on aina terävä aukosta riippumatta, mutta nurkkia tarkasteltaessa piirto pehmenee vielä aukolla 2.8 havaittavasti.Toisaalta taas, kokeilu tehtiin 50 megapikselin rungolla, joten virheet erottuvat tuplasti, jos vertailukohtana on vaikka 5D mark III. Suuren aukon kuvissa pääkohde on todella harvoin kuvan reuna-alueilla, joten isosta käytännön ongelmasta ei ole kyse. Joka tapauksessa tunnen, että maksaisin tässä yhtä lailla piirron (upeasta) luonteesta ja värivirheettömyydestä, kuin terävyydestä.

Canon EOS 5DS R ja EF 35mm F1.4L II USM @ ISO 100, f/3.2 ja 1/100s.

En innostunut kuvaamaan kovin laajasti tiiliseiniä, mutta The Digital Picture on kerennyt tekemään laajemman testisarjan ja tulokset ovat saman suuntaisia omien havaintojeni kanssa.

Tällainen yhdistelmä on joka tapauksessa parhaimmillaan olosuhteissa, joissa on mahdollista varmistaa 50 megapikselin moitteeton toistuminen. Näitä ovat esimerkiksi studio, maisemat ja muutenkin kuvaaminen runsaassa luonnonvalossa tai jalustalla.

Toisaalta esim. hääkuvauksessa tai muussa dokkaritoiminnassa suuri pikselimäärä ei ole itsearvoisesti haitta. Pienet tärähdykset katoavat, kun kuvat pienennetään käyttökokoon. Ongelma on pikemminkin se, että 50 megapikselin kuvat hidastavat kuvien siirtelyä ja tallennustilaakin tarvitaan tuplasti verrattuna vaikkapa 5D mark III:een. Tässä täytyy jokaisen ostopäätöstä harkitsevan miettiä, että kuinka suuri osa kuvien loppukäytöstä on sellaista, että mahtava pikselimäärä pääsee oikeuksiinsa. Käytännössähän tämä tarkoittaa lähinnä isojen supertarkkojen tulosteiden tekemistä.

Yksi asia näyttää varmalta ja se on se, että suuret megapikselimäärät eivät ole enää tulevaisuudessa todella kalliiden keskikoon kameroiden yksinoikeus. Kinokoko pystyy vastaaviin megapikselimääriin ja uudet optiikat pystyvät hyödyntämään sitä.

Matti Sulanto

Canon G5 x @ 24 mm, f/4, 1/160 s. ja ISO 125.

Canonilla on perinteitä laatupokkareiden rakentamisessa, onhan G-sarja ollut jo pitkään suosittu. Viime vuosina tosin muutkin valmistajat ovat tehneet hienoja kompakteja, eikä Canon enää ole samassa lähes kiistattomassa ykkösasemassa, jossa se joskus oli. Reilu kuukausi sitten Canon Expon yhteydessä Canon esitteli Power Shot G5 X:n, joka jo ensivilkaisulla näyttää kiinnostavalta ja ominaisuudet täyttävät valokuvaajankin toiveet aika pitkälle.

Canon G5 x on erittäin tukevan tuntuinen.

Kooltaan G5 X on takintaskukokoa, mutta farkkujen taskuun se ei hyvin solahda. Olympus E-M10 runko ilman objektiivia on lähes saman kokoinen Canonin kanssa. Kuvausote on tukeva sopivan sormi- ja peukalotuen ansiosta. Ulkonäkö on kulmikas ja muistuttaa minijärkkäriä. Luonnossa G5 X on paljon paremman näköinen kuin kuvissa.

Sivulle kääntyvä kosketusnäyttö kääntyy myös kuvaussuuntaan.

Säätörullat toimivat hienosti.

Mekaaninen rakenne on suorastaan professionaali. Metallinen runko antaa heti kättelyssä asiallisen vaikutelman, jota napakasti toimivat säätimet tukevat. Objektiivista puuttuvat monelle pokkarille ominaiset pienet välykset ja yhdysrakenteinen linssinsuojus on aina paikallaan.

Kuvauksen aikana tarvittavia toimintoja hallitaan kahdella komentokiekolla, joiden lisäksi valotuksen korjailulle on vielä omansa. Kuvaajalla on siis homma näpeissä, ainakin teoriassa. Objektiivin ympärillä oleva säätökiekko on pykälöity ja sen käyttö on täsmällistä. Etusormelle osuu toinen kiekko, joka on myös mukavakäyttöinen, mutta liikkuu vähän turhan herkästi, vaikka onkin pykälöity. Takaseinän monivalitsimen ympärillä oleva kehä on pyörivää mallia, mutta valotuksen säätöihin sitä ei tarvita.

Canon G5 x @ 27 mm, f/4, 1/60 s. ja ISO 125.

Säätökiekkojen toimintoja voi kustomoida kiitettävästi. Kuvasin suurimman osan kuvistani täysautomaatilla (P) ja asetin herkkyyden säädön objektiivin ympärille. Näin kuvaaminen oli jouheaa ja kaikki tarvittava helposti hallittavissa. Peukalolla valotuskorjailu ja vasemman käden sormilla herkkyyden säätö silloin, kun automaatti ei käy.

Takanäyttö on sivulle kääntyvää mallia ja tottelee kosketuskäskyjä. Pidän enemmän ylös-alas kääntyvästä näytöstä, koska se on aina kameran takana ja tosi nopea ottaa kuvauskäyttöön. Sivulle kääntyvän näytön etu tulee esille selfiekäytössä, koska näyttö kääntyy kuvaussuuntaan.

Canon G5 x @ 24 mm, f/1.8, 1/30 s. ja ISO 250.

Etsin on sähköinen ja kaikin puolin laadukas. Mekaaninen toteutus on ensiluokkainnen ja pidän sitä paljon parempana kuin esim. Sonyn esiinvedettävää versiota, joka on hieman rimpulan tuntuinen käytössä. Etsinkuva on riittävän iso ja siitä näkee kunnolla mitä kuvassa tapahtuu. Kuvan reunoja joutuu silmälaseilla kurkottelemaan jonkun verran, mutta jos kurkottelu tympii, niin valinnaisena on hieman pienempi etsinkuva, joka näkyy paremmin. Sähköinen etsin on mielestäni lähes joka tilanteessa optista etevämpi kamerasta riippumatta, mutta varsinkin pokkareiden kuvauskokemuksen se on nostanut ihan uudelle tasolle.

Canon G5 x @ 100 mm, f/4, 1/200 s. ja ISO 160.

Canon G5 x @ 52 mm, f/3.2, 1/125 s. ja ISO 160.

Objektiivin kuvakulma vastaa 24 – 100 mm, joka on tosi hyvä kompromissi käytettävyyden ja ulkomittojen kesken. Tuolle alueelle asettuu suurin osa tarvittavasta kuvakulmasta. Valovoima vaihtelee f/1.8 – 2.8 välillä, eli siitä ei ole tingitty. Zoomia ohjaillaan laukaisimen ympäriltä.

Kuvauskokemus on järkkärimäinen ja pääosin positiivinen, mutta muutama nautintoa heikentäväkin ominaisuus löytyy.

Automaattitarkennus on yleensä riittävän nopea ja osuu oikein, mutta jos kuvasta puuttuu pystylinjoja ja kontrasti on loiva, niin tarkennusta ei välttämättä löydy. Haitta ei ole iso, mutta yllätti minut muutaman kerran. Tarkennuspistettä voi siirrellä koskettamalla näyttöä tai monivalitsimen reunoja painelemalla, mutta ensin pitää painaa peukalolla toista nappia. Olisikin hyvä, jos tarkennuspisteen voisi halutessaan valita suoraan monivalitsimella.

Canon G5 x @ 40 mm, f/4, 1/320 s. ja ISO 125.

Canon G5 x @ 27 mm, f/4, 1/160 s. ja ISO 125.

Etsinkuva näyttää valotuksen reaaliajassa, mutta säädettävä seeprakuvio olisi oiva apu valottamisessa. Histogrammin saa näkyviin, mutta se ei ole niin havainnollinen kuin seeprakuvio. Käsivalotuksella etsinkuvan kirkkaus muuttuu valotuksen säädön mukaan, mutta automaattivalotuksella toiminta ei ole yhtä sujuvaa. Kun valotuksen korjailua käännetään, niin se näkyy etsinkuvan kirkkaudessa, mutta vain silloin kun säätöä käännetään tai laukaisin painetaan puoliväliin. Jos valotuksen korjailu on päällä, niin kuvan kirkkaus muuttuu joka kerta kun laukaisin painetaan puoliväliin. Tämä on käsittämätön logiikka, eikä ainakaan helpota kuvaamista. Kyllä etsinkuvan pitäisi näyttää kaiken aikaa todellinen valotus.

Canon valottaa tasaisesti ja kirkkaassa valossa harmaasuodin auttaa pitämään himmenninaukon sopivana. Näissä pikkukameroissahan ei kannata juuri himmentää kuin f/5.6 asti, koska valon taipuminen pehmentää kuvaa pienillä aukoilla. Harmaasuotimen voi asettaa joko käsin tai automaatilla, mutta automaatti ei toimi kovin hyvin, vaan antaa aukon mennä jopa f/9 asti, vaikka valotusaika ei olisi lyhimmillään. Huolellinen kuvaaja tarkkailee mitä kamera puuhailee ja laittaa harmaasuotimen tarvittaessa käsin päälle.

Canon G5 x @ 24 mm, f/1.8, 1/8 s. ja ISO 160.

Kun raakakuva (raw tai raw+jpg) on valittuna, niin kuvausnopeus on verkkainen ja etsinkuva on pimeänä sekunnin verran otosten välillä ja se on liian pitkä aika. En kuvaa juuri koskaan sarjatulella, mutta toisinaan otan peräkkäin muutaman kuvan kertatulella ja jos kamera tässä kohtaa hidastelee, niin se on turhauttavaa. On aika erikoista, että vielä nykyäänkin raakakuvaus hidastaa kameraa näin paljon. Tällainen kamera on kuitenkin suunnattu laatutietoiselle kuvaajalle, joka arvostaa raakakuvan tuomaa lisäarvoa. Pelkkää jpg:tä kuvatessa kuvausnopeudessa tai kameran reaktioajassa ei ole valittamista.

Toinen raakakuvaan (raw tai raw+jpg) liittyvä erikoisuus on se, että kuvatyylejä ei voi valita. Siis, jos haluan kuvata esim. mustavalkoista ja haluan nähdä mustavalkoisen etsinkuvan, niin minun pitää ensin kääntää raakakuva pois, jotta voin valita mustavalkoisen ja sitten kääntää raakuva takaisin päälle. Ihan kuin firmikseen olisi jäänyt bugi.

Canon G5 x @ 27 mm, f/1.8, 1/5 s. ja ISO 125.

Jpg-kuvaajille Canonissa on monipuoliset tehosteet ja efektit, jos sellaiset kiinnostavat. Minä en kuvaa jpg-kuvia kuin pakon edessä, mutta pyyhkäisypanoraama on hauska ja kas kummaa, juuri se Canonista puuttuukin. Onneksi Lightroom osaa nykyään tehdä raakakuvistakin panoraaman.

Canon G5 x @ 24 mm, f/4, 1/160 s. ja ISO 125.

Kuvan tekninen laatu on samaa tasoa kuin G3 X -mallissa, eli hyvä. Raakakuvissa on mukavasti työvaraa ja sopivalla terävöityksellä yksityskohtia nousee esiin hienosti. Kohina pintautuu häiritsevästi jossain ISO 1600 tienoilla. Kuvan teknisessä laadussa tässä kennokoossa ykkönen on kuitenkin edelleen Sony RX100IV, jonka kuva on silminnähden terävämpi ja vähäkohinaisempi kuin Canonin.

Canon G5 x @ 100 mm, f/2.8, 1/13 s. ja ISO 125.

Canonin zoom on optisesti ihan kelpo, mutta kuvan reuna-alueet jäävät hieman turhan pehmeiksi varsinkin laajakulmalla. Tämä on ihan tyypillistä kompaktikameroissa, mutta odotin parempaa Canonilta. Kuvanvakaaja auttaa kuvaamaan tärähtämätöntä silloinkin kun valotusaika venähtää. Sain laajakulmalla terävää vielä n. 1/4 s ajalla ja vastaavasti telellä n. 1/10 s. ajalla, kun keskityin hieman.

Pitää kuitenkin muistaa, että nettikäyttössä kuvanlaatu riittää paremmin kuin hyvin ja tekemäni A3-tulosteet näyttävät nekin esittelykelpoisilta.

Canonilla voi myös kuvata FullHD-videoita, mutta videokuvan laatu on keskinkertainen. Parhaallakin laadulla kuva on hieman pehmeä, eikä samalla tasolla kuin esim. Sony RX100IV:n FullHD. Satunnaiseen elokuvailuun G5 X sopii, mutta innokas videokuvaaja etsii toisen kameran.

Kameran mukana tulee erillinen akkulaturi, mutta myös usb-lataus käy, mikä on hyvä ominaisuus.

WiFi kuuluu vakiovarustukseen, kuten melkein kaikissa kameroissa nykyään.

Kokonaisuutena Canon G5 X monipuolinen kamera, mutta raakakuvaaja kaipaisi lisää ripeyttä lähinnä kuvausnopeuteen ja kuvien tallennukseen. Kuvaaminen on mukavaa ja säätimet toimivat pääosin luontevasti, mutta automaattivalotuksella etsinkuva näyttää valotuksen epäloogisesti. Ominaisuuksien ja ulkonäön perusteella G5 X lupaa enemmän kuin lopulta lunastaa, ainakin minulle. Kamera on silti ehdottomasti tutustumisen arvoinen, koska jokaisella meillä on omat painotuksensa ja mieltymyksensä kuvaustyökalun suhteen. Canon G5 X maksaa n. € 800,-.

Parasta on erittäin tukeva rakenne, kunnollinen etsin ja hyvät säätimet. Huonointa on raakakuvan kanssa hitaaksi käyvä kuvaaminen.

Täydelliset tekniset tiedot ovat Canonin sivuilla.

Testitulosteet teemme Hahnemühlen paperille yhteistyössä Interfoton kanssa.

Kirjoittaja on kuvaaja, joka ottaa teräviä raakana.

Matti Sulanto

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 36 mm, f/3.2, 1/40 s. ja ISO 64.

Uusi Leica on aina tunteita herättävä tapaus ja viimeksi sellainen koettiin n. kuukausi sitten, kun saksalainen valmistaja esitteli uuden järjestelmäkameran ja osittain uuden järjestelmän. Leica SL objektiiveineen käyttää samaa bajonettia kuin Leica T, mutta kenno on ihan oikea kinokokoinen. Näin alkuun on saatavana vain yksi objektiivi, mutta ainakin kaksi muuta on jo luvattu. Leica T:n optiikat sopivat myös, mutta kuva-ala on pienempi APS-C, ja Leica M ja R -objektiiveja voi käyttää käsitarkennuksella sovittimen avulla.

Leica SL ja Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph.

Sain kokeilla Leica SL -runkoa ja normaalizoomia Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph parin päivän ajan. Kokeiluaika oli siis varsin lyhyt, joten olen kirjannut tähän niitä huomioita mitä esiin tuli, mutta jotain on varmaan jäänyt huomaamattakin.

Muotoilu ja design jatkavat siitä mihin T-malli jäi. Runko on kahdesta koneistetusta alumiinipalasta kasattu, mutta tuntuu kuin se olisi yksi kimpale metallia. Kokonaisuus on erittäin viimeistellyn tuntuinen ja kestänee kovaakin käyttöä, johon sääsuojaus antaa lisäturvaa.

Pikkunäyttö sallii takanäytön poiskytkemisen kokonaan.

Näytön ympärillä olevat napit voi ohjelmoida eri toiminnoille, kuten valotuskorjailu. Napeilla on kaksi toimintoa painalluksen pituudesta riippuen.

Kulmikas runko on iso, eikä Leica ole edes tavoitellut pientä kokoa. Ehkä yksi syy on se, että tasokkaat kinarin piirtoympyrällä varustetut (zoom)objektiivit eivät voi olla minikokoisia ja siksi rungonkaan ei tarvitse olla sellainen. Runkohan on vain osa järjestelmää. Toinen syy voi olla se, että isoihin runkoihin tottuneet ammattikuvaajat ovat herkemmin sinut uuden kameran kanssa, kun ergonomia ei muutu liikaa. Olipa syy mikä tahansa, niin runko on iso eikä erityisen kevyt.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 46 mm, f/5.6, 1/50 s. ja ISO 250.

Kuvausote on tukeva, sillä otepintaa riittää isollekin kouralle. Akun sisältävä sormituki sopi minulle aika hyvin, vaikka mitään kättä myötäilevaa muotoilua ei ole. Pakettizoom on niin painava, että tukevasta kuvausotteesta huolimatta kokonaisuus on etupainoinen. Kameran roikottaminen kädessä esim. kävelyn aikana sen sijaan ei tunnu epämukavalta, eikä siltä, että ote kamerasta irtoaisi. En käyttänyt hihnaa kokeilun aikana, vaan pidin kameraa kädessä tai laukussa.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 29 mm, f/8, 1/30 s. ja ISO 320.

Ulkonäkö on tyylikäs ja siisti, kun mitään säätimien toimintaan viittaavia tekstejä ei ole, mutta samalla tämä aiheuttaa hämmennystä. Minäkin olen käyttänyt aika monia kameroita, mutta siitä huolimatta en saanut Leicalla kuvaa otettua ennen kuin soitin tukipuhelun maahantuojalle ja valotuskorjailun sain toimintaan vasta luettuani käyttöohjeen. No, omistaja-asteella tämä ei ole iso haitta, mutta satunnaiselle käyttäjälle jopa perustoimintojen käyttäminen voi olla aluksi vaikeaa. Kun sitten pääsin kuvaamaan, niin SL oli mitä mukavin laite.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 24 mm, f/5.6, 1/30 s. ja ISO 200.

Etsin on parasta mitä olen nähnyt missään kamerassa optiset ja sähköiset mukaanlukien. Leican 4,4 miljoonan kuvapisteen etsinruutu saa muut sähköetsimet näyttämään karkeilta ja optiset entistä ankeammilta.

Käsitarkennus sujui ihan ilman mitään apuja. Ei tarvinnut kytkeä focus peakingia tai suurennettua kuvaa, vaan etsimestä näki melko helposti tarkennuksen. Tällainen on käsitarkentajalle ihan unelmatilanne, koska koko kuva on selkeästi näkyvissä kaiken aikaa. Kuvan suurentaminen tai fp häiritsevät aina jonkin verran.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 86 mm, f/5.6, 1/80 s. ja ISO 640.

Vaikka etsinkuva on hieno, niin etsimen toiminta ei kaikilta osin ole ihan sujuvaa. Sähköisen etsimen yksi parhaita puolia on valotuksen esikatselu reaaliajassa. Hyvin toteuteusta etsimestä kuvaaja voi nähdä kaiken aikaa miten kuva valottuisi. Automaattivalotuksella SL:n etsin näyttääkin valotuksen niin kuin pitää huomioiden valotuskorjailun vaikutuksen. Käsisäädöllä (M) sensijaan toiminta on ihan käsittämätöntä ja näyttää valotuksen vain kun laukaisin on painettuna puoliväliin. Valotuksen säätö livenä on siis miltei mahdotonta, koska samaan aikaan pitäisi painaa laukaisinta ja kääntää säätökiekkoja.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 24 mm, f/4.5, 1/30 s. ja ISO 1600.

Automaattitarkennus ainakin pakettizoomilla on todella nopea ja tuntui vähintäänkin yhtä ripeältä kuin Olympus nopeimmillaan. Tarkennus käyttää ainoastaan kontrastintunnistusta, joten voi olla, että liikkuvan kohteen seuraaminen ei ole parhaiden peilijärkkäreiden tasolla, mutta sitä voinut kokeilun aikana todeta. Normaalissa kuvaamisessa tarkennus toimii hienosti. Tarkennuspisteen siirtelyä varten on etsimen oikella puolella pieni joystick, jolla piste siirtyy vaivatta hetkessä sinne mihin kuvaaja haluaa. Tosin, äärimmäiset tarkennuspisteet jäävät melko kauas kuvan reunoilta, mikä yllättää, koska monessa peilittömässä tarkennusalue kattaa lähes koko kuva-alan ja joissakin koko alan.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 24 mm, f/2.8, 1/30 s. ja ISO 320.

Käyttösäätimien toiminta ihmetytti jonkin verran. Leicassa on kaksi komentokiekkoa valotuksen säätöä varten ja käsisäädöllä (M) kiekot toimivatkin ihan loogisesti: toinen säätää aukkoa ja toinen aikaa. Puoliautomaatilla (esim. A) toiminta sen sijaan on vähintäänkin kummallista. Peukalokiekolla voi valita aukon, mutta toinen kiekko on toimeton ja valotuskorjailun saa päälle joko valikosta tai takanäytön vieressä olevaa nappia painamalla. Pakko taas kysyä, että onko yksikään valokuvaaja kuvannut SL:n prototyypillä? Miksei valotuskorjailu ole toisella kiekolla, joka nyt on toimintaa vailla? Nykyisellä järjestelyllä tulee toimeen, mutta ei se kaikista sujuvin ole.

Takanäyttö ei käänny, mutta siitä voi koskettamalla ohjata kameran toimintoja. Näytön kuva on perushyvä, mutta loistavan etsimen pariksi olisi takaseinäänkin voinut upottaa huippunäytön.

Kuvien katseluun liittyy myös yksi erikoinen piirre. Jos käytössä on vain raakakuva, joka Leicassa on DNG niin kuin pitääkin, niin katselukuvan suurentaminen ei onnistu. Tai kuvaa voi kyllä suurentaa, mutta suurennos on pelkkää suttua. Pitää siis kuvata myös täyden koon jpg, jos haluaa tarkistaa esim. kuvan terävyyttä kameran näytöltä. Kun ensimmäisen kerran suurensin kuvaa takanäytöllä, niin säihkähdyksestä toivuttuani epäilin, että minulla oli vahingossa käsitarkennus päällä, kun kuva oli ihan puuroa. Kuvien katselu ja suurentaminen on viiveetöntä joka tilanteessa.

M-sarjan objektiivien kanssa runko muodostaa mukavasti käytettävän paketin.

Kokeilin SL:aa myös käsitarkenteisen Leica Summarit M 75 mm f/2.5 -objektiivin kanssa ja kokonaisuus oli aika kätevän oloinen. Lähitulevaisuudessa SL:n ostaja joutuukin luultavasti turvautumaan joko M- tai R-optiikkaan, koska pakettizoomia lukuunottamatta muita natiiveja objektiiveja ei ole saatavana. Jos käsitarkennus ei haittaa, niin tämän lyhyen kokemuksen perusteella SL:n pariksi sopii hyvin esim. M-lasi, mutta kuvanvakaajaa ei silloin ole. Kun rungossa on kiinni joku muu kuin massiivinen zoom, niin yhdistelmän käsittely on lähes kevyttä.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 24 mm, f/8, 1/30 s. ja ISO 250.

Leican kuvakoko on 24 Mp, johon on luultavasti päädytty siksi, että se on riittävä lähes kaikkeen käyttöön, mutta ei liian raskas prosessoitava nopeaan 11 k/s sarjakuvaukseen ja kuvien katseluun. Saattaapa olla, että enemmillä pikseleillä olisi jo menty jo S-mallin reviirille, jota ehkä halutaan suojella. Kuvan tekninen laatu on varmasti niin hyvä kuin voi olla, mutta ei sen parempi kuin muissakaan tämän hetken 24 Mp huippukameroissa, kuten esim. Nikon D750 tai Sony A7II.

Peruszoom on niin ikään optisesti laadukas ja tulevat objektiivit eivät varmasti ole huonompia, mutta hyvää lasia saa muihinkin kameroihin, varsinkin jos on valmis käyttämään tuhansia euroja yhteen objektiiviin. Pelkällä kuvan teknisellä laadulla Leica SL ei voi ylpeillä sen enempää kuin mikään muukaan kamera.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 80 mm, f/4, 1/80 s. ja ISO 5000.

Muutamasta mainitusta käytettävyyden kannalta omituisesta seikasta huolimatta Leica SL on mukava ja jopa hauska kamera. Aineksia on vaikka ammattilaisen työkaluksi, kunhan järjestelmä kasvaa. Leica Q on edelleen kuitenkin ylivoimaisesti hauskin Leica, jolla olen kuvannut. Ehkä SL varustettuna esim. natiivilla 35 mm f/2 af-objektiivilla voisi yltää lähes samaan.

Leica ei varmasti edes halua olla massojen kameramerkki ja siinä suhteessa SL on onnistunut malli. Mekaaninen toteutus ja pelkistetyn kaunis design varmasti vetoavat Leica-faneihin ja muihin maailman varakkaisiin, joille kamera tarkoittaa samaa kuin Leica. Ehkä juuri design ja viimeistely ovat ne seikat, jotka lopulta erottavat SL:n muista kameroista.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 24 mm, f/5.6, 1/30 s. ja ISO 160.

Kamerana SL on siinä mielessä samalla viivalla kuin muutkin järkkärit, että se on vain tavallinen kamera, joskin hienosti viimeistelty sellainen, mutta ei ainutlaatuinen samalla tavalla kuin M-sarjan kamerat.

En tiedä voiko SL:n hankintaa perustella järkisyillä tai onko sinänsä hyvä käyttökokemus hankintahinnan veroinen? Ehkä siihen voi vastata vain jokainen omasta puolestaan, mutta ne, joiden ei tarvitse kysyä hintaa saavat SL:n ostaessaan hyvän kameran. Minulla oli hauskat pari päivää SL:n ohjaimissa, mutta vielä en omaani tilannut. Kokeilemani runko ja objektiivi maksavat yhdessä n. € 11678,- sisältäen arvonlisäveron.

Kirjoittaja on kuvaaja, joka ei katso peiliin.

Jussi Koskela

Sain vähän aikaa sitten mahdollisuuden leikkiä hetken katu-uskottavaa valokuvaajaa. Studiovarustamo toimitti nimittäin kokeiluun Phase Onen uuden XF-rungon, IQ250 -digiperän ja oleellisimmat polttovälit kattavat objektiivit. Tämä kokeilu keskittyy pääasiassa XF-rungon käytettävyyteen ja niin ikään uuteen Schneider Kreuznach 35mm LS f/3.5 -objektiiviin.

Phase Onehan on tavallista järjestelmäkameraa modulaarisempi siten, että rungon ja objektiivin sijaan kokonaisuus koostuu rungosta, objektiivista ja digiperästä. Runko hoitaa tarkentamisen ja siinä sijaitsee optinen etsin, kun taas digiperässä on kuvakenno, kuvan tallentamiseen liittyvä tekniikka ja näyttö.

Uusi Phase One laajentaa tätä konseptia siten, että rungon perinteisen peilietsimen voi vaihtaa niin halutessaan vanhan liiton kuiluetsimeen. Filmiaikanahan nämä olivat yleisiä, mutta katosivat digitekniikan myötä. Kuiluetsimen kuva on diginäyttöihin tottuneelle aika jännä, tavallaan jopa kolmiulotteinen. Jos mahdollisuus osuu eteen, niin sitä kannattaa kokeilla ainakin ihan kokemuksen takia.

Suurin muutos edelliseen 645DF+ -runkoon on rungon ylänäytön muuttuminen kosketusherkäksi ja rullien määrän kasvaminen kolmeen. Nyt kuvaaja saa miellyttävästi kaikki kolme valotusparametria omiin rulliinsa. Aikaisemmin herkkyyttä piti säätää digiperän kosketusnäytöltä.

Kameroissa on ollut iät ja ajat yksinkertaisia näyttöjä kameran päällä, mutta XF lienee ensimmäinen, joka ottaa vastaan myös kosketuksia. Näytön kautta voi säätää esim. valotus- ja tarkennusautomatiikkaan liittyviä asioita. Toteutus on periaatteessa toimiva, joskaan en löytänyt itseäni hyödyntämästä sitä kovin usein. Tämä johtuu siitä, että Phase Onella on hyvin luontaista kuvata harkitusti ja huolellisesti ja se tarkoittaa omalla kohdallani useimmiten myös valotuksen ja tarkennuksen käsisäätöä. 

Myös erilaiset tärähtämistä estävät toiminnot, kuten peilin nostaminen ja kuvan viivästetty valotus peilin nostamisen jälkeen ovat kätevästi käytettävissä kosketusnäytön avulla ja näitä toimintoja tulikin käytettyä eniten.

Phase One IQ250 + Schneider Kreuznach 80mm LS f/2.8 @ f/2.8, 1/200s ja ISO 100. Malli: Emilia Leppälä, Meikki/kampaus/stailaus: Jasmina Nurminen/loihtimo, Vaatteet: VILA Jyväskylä

Phase One IQ250 + Schneider Kreuznach 80mm LS f/2.8 @ f/2.8, 1/1250s ja ISO 200. Malli: Emilia Leppälä, Meikki/kampaus/stailaus: Jasmina Nurminen/loihtimo, Vaatteet: VILA Jyväskylä

Phase One kertoo myös uusineensa tarkennusjärjestelmän, mutta tämän testin perusteella se jää vielä selkeästi jälkeen kinokennoistenkin peilikameroiden tarkennusvarmuudesta ja nopeudesta.

Phase One on tosin varmasti yksi automaattitarkennuksen haastavimmista asiakkaista, koska kennojen resoluutio lähtee 50 megapikselistä aina 80 megapikseliin asti. Tämä tarkoittaa sitä, että pienimmätkin tarkennusvirheet pomppaavat näkyviin viimeistään kuvan kriittisessä tarkastelussa.

Phase One IQ250 + Schneider Kreuznach 35mm LS f/3.5 @ f/7.1, 1/640s ja ISO 100.

Kuvanvakaajilla pilattuna nykynuorison edustajana koin parhaaksi kuvata jalustalla käyttäen liveviewiä ja tarkentaen reilun suurennoksen avustuksella. Tällöin kuva oli useimmiten terävä halutusta kohdasta. Suurella aukolla kuvattaessa tosin pienikin mallin syvyyssuuntainen liike siirtää esim. silmän pois terävyysalueelta.

Schneider Kreuznach 35mm LS f/3.5 -objektiivin rakenne poikkeaa selkeästi 80 ja 100mm objektiiveista, jotka olivat myös lainassa. Mekaaninen rakenne ja käsitarkennuksen tuntuma olivat selkeästi parempia ja hyvä niin. Phase Onella käsitarkennus on varmasti monen kuvaajan ykkösvalinta.

Phase One IQ250 + Schneider Kreuznach 110mm LS f/2.8 @ f/2.8, 1/160s ja ISO 100. Malli: Jonna Halttunen, Meikki: Merita Piira.

Phase One IQ250 + Schneider Kreuznach 35mm LS f/3.5 @ f/5.6, 1/200s ja ISO 100.

Optisesti 35mm LS f/3.5 pystyy vastaamaan 50mp kennon asettamiin vaatimuksiin. Keskityin kuvaamaan pääasiassa aukoilla 5.6:sta ylöspäin ja näin käytettäessä kuvat ovat teräviä reunoja myöten siten, kun terävyysalue sen sallii. Pahimmat värivirheet olivat 50mp kennolla noin pikselin levyisiä ja nekin harvinaisia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ne korjaantuvat todella helposti tai katoavat itsestään kuvakokoa muutettaessa käyttöön sopivaksi.

Vastavaloakin Schneider Kreuznach kesti hyvin. Flareja sai aikaiseksi ainoastaan ottamalla auringon mukaan kuva-alueelle ja silloinkin ne olivat melko mietoja.

Phase One IQ250 + Schneider Kreuznach 35mm LS f/3.5 @ f/7.1, 1/400s ja ISO 100.

Minun ei liene mielekästä pohtia Phase Onen hinta/laatusuhdetta, koska sitä ei voida mitata pelkästään teknisin perustein. Tämän merkin valitsevat välittänevät myös imagostaan tai tarvitsevat megapikseleitä johonkin erityiseen tarkoitukseen.

Phase Onen kennoissa ei ymmärrettävästä syystä ole kuvaa pehmentävää ja moirea poistavaa suodinta. Jätin tahallani tekemättä moiren poistelut muutamasta kuvasta, jotta ilmiö näkyisi teille lukijoille. Useimmissa kuvissa se ei haittaa, mutta joskus kuvaa pitää käydä lävitse enemmänkin. Kuvat voi käydä katsomassa täysikokoisina tästä galleriasta.

Joka tapauksessa minusta Phasen ostajan/vuokraajan kannattanee suosia ainakin lähitulevaisuudessa pinta-alaltaan suurempia ja tarkempia ccd-kennoisia digiperiä, koska niillä saadaan vielä suurin ero nykyisiin kinokoon järjestelmiin niin tarkkuudessa kuin syväterävyyden käyttäytymisessäkin. Kokoero kun ei tähän cmos versioon ole niin suuri ja esim. Canon on ottanut jo megapikselitkin kiinni. CCD:n huono herkkyydenkesto rajoittaa toki hieman kohteita, mutta ei tämä järjestelmä mikään hiilikellarihäiden kuvauslaite ole muutenkaan.

Kirjoittaja on valokuvaaja, joka on joskus käynyt kuilun partaalla.

Kuvaamassa mukana: Loihtimo ja VILA Jyväskylä.

Artikkeli Phase One XF ja Schneider Kreuznach 35mm LS f/3.5 kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Matti Sulanto

Joka viides vuosi järjestettävä Canon Expo esittelee japanilaisyrityksen osaamista eri teknologian alueilla. Suuri osa näyttelystä käsittelee tulevaa ja kehitteillä olevaa teknologiaa, jota mahdollisesti nähdään tuotantolaitteissa. Canon Expo on avoinna vain kutsuvieraille, mutta ihan lyhyt ei vieraslista ole, sillä pelkästään Pariisiin 13. – 15.10.2015 oli kutsuttu 13000 vierasta. Kolmelle päivälle siis riitti kuhinaa. Canon Expo on ensin New Yorkissa, josta se kulkee Pariisin ja Shanghain kautta Tokioon.

Oli yllättävää nähdä kuinka monessa Canon on mukana ja mitä kaikkea saattaa olla odotettavissa, kun uudet teknologiat pääsevät tuotantolaitteisiin. Kamera- ja optiikkapuoli tietenkin kiinnosti minua ensisijaisesti, mutta yritin saada jonkinlaisen yleiskatsauksen myös, mikä ei ollut helppoa runsaan tarjonnan vuoksi. Tavaraa oli mammografialaitteista turvakameroihin ja tulostukseen, sekä 3d että tavallinen.

Ultraherkkä neljän miljoonan ISOn kenno teki vaikutuksen, koska se tosiaan tallensi kuvia täysin pimeässä. Myös 250 Mp kennolla kuvattu video havainnollisti kuinka paljon FullHD-kuvassa on vielä parantamista. Kenno ei tuolla pikselimäärällä välttämättä tule mihinkään lopputuotteeseen, vaan siitä saatuja kokemuksia ehkä hyödynnetään jollain tavalla. Canonilla oli myös toimiva 8k-videokamera näytillä, mutta sen tulemista kuluttajille odotellaan vielä muutama hetki. Varsin kompakti EF 600 mm f/4 teleobjektiivin prototyyppi kiinnosti monia ja se näytti olevan paljon lähempänä kuluttajaa kuin moni muu näyttelyn tuote.

Tässä vielä muutama kuva Canon Exposta ja lyhyt video.

Tapahtumapaikkana oli La Grande Halle Pariisin koillispuolella.

Nähtävää riitti.

Canon EF 11- 24 mm f/4 L zoom.

Canon EF 600 mm f/4 DO -objektiivin proto kiinnosti monia.

Canon G5x, joka luonnossa paljon paremman näköinen kuin kuvissa.

Silmätkin voidaan kuvata Canonilla.

Mammografialaitteita.

Virtuaalitodellisuuttakin esiteltiin.

Canonilla otettuja kuvia oli tietenkin esillä runsaasti.

3D-tulostuksen sovelluksella voidaan jäljitellä esim. öljymaalauksen pintarakennetta.

Muotokuvissa semi-3D sen sijaan näytti aika muoviselta.

Canon on yllättävän monessa mukana.

Artikkeli Canon Expo 2015 julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Matti Sulanto

Voigtländer valmistaa Leica-bajonetilla kolmea erilaista 35 mm objektiivia, joista nyt kokeiltu Ultron on valovoimaltaan vaatimattomin, mutta silti suhteellisen kirkas, onhan suurin aukko f/1.7. Viime kesänä kokeilin 35 mm f/1.4 Noktonia, joka ei soveltunut hyvin Sony A7R -runkoon, mutta Ultron näytti jo paperilla sopivammalta ja päätin kokeilla onko niin myös käytännössä. Tällä kertaa kamerana oli Sony A7RII, jota varten Voigtländer tarvitsee tietenkin sovittimen.

Voigtländer Ultron 35 mm f/1.7 ja Sony A7RII.

Voigtländer Ultron 35 mm f/1.7 on moderni konstruktio klassisesta polttovälistä ja optinen rakenne koostuu yhdeksästä linssielementistä seitsemässä ryhmässä. Erikoislasia ei ole käytetty, mutta takimmainen linssi on asfäärinen. Lähin tarkennusetäisyys on 0,5 m, pienin aukko on f/16 ja himmentimessä on 10 lamellia. Objektiivin saa joko alumiinisena mustana tai messinkisenä kromattuna. Kokeilemani musta versio painaa n. 238 g ja kromattu vastaavasti n. 330 g. Suodinkierre on 46 mm. Varustukseen kuuluu metallinen kierteellä kiinnittyvä vastavalosuoja ja siihen sopiva painettava linssinsuoja, joka pysyy paikallaan, vaikka ei uskoisi.

Voigtländer Ultron 35 mm f/1.7 optinen rakenne. Kuva: Voigtländer.

Esineenä Ultron on hieno ja viimeistely ykkösluokkaa. Ulkonäkö on perinteinen tai klassinen, ihan miten vaan, ja muistuttaa vanhoja filmiobjektiiveja. Lasi on varsin pieni, mutta näyttää pitkältä varsinkin vakiovarusteisen vastavalosuojan kanssa, koska suurin halkaisija on vain 53 mm. Muotoilu on makuasia, mutta ainakin musta versio näytti Sonyssakin ihan sopivalta, eikä liian vanhanaikaiselta.

Voigtländer Ultron 35 mm f/1.7.

Aukkorengas on merkille uskolliseen tyyliin selkeän tanakasti pykälöity puolen aukon välein ja aukon valinta onkin mekaanisen täsmällisyyden toteutuma. Tarkennusrengas kääntyy ilman välystä pehmeästi, mutta ei aivan yhtä sulavasti kuin Zeissin Loxia-objektiiveissa. Himmennys ja tarkennus on helppo erottaa toisistaan sormituntumalta, koska molemmissa on täysin erilainen otepinta.

Sony A7RII + Voigtländer Ultron 35 mm f/1.7 @ f/11, 1/100 s. ja ISO 100.

Voigtländer julkisti hiljattain Sonyn E-bajonetille uuden objektiivisarjan, joka kytkeytyy kameran sähköihin, mutta Leica M -bajonetin Ultron on täysin mekaaninen. Valotusarvot eivät siis tallennu kuvaan, eivätkä kameran tarkennusavut toimi automaattisesti. Tämä on epämukavaa, sillä aukkoa pitää kuvatessa kurkkia objektiivista tai laskea naksauksia himmenninrenkaasta ja jälkeenpäin on mahdoton nähdä mikä aukko oli käytössä tai edes mikä objektiivi oli kamerassa kiinni. Kannattaakin kuvien tuonnin yhteydessä tallentaa hakusanoihin edes objektiivin nimi.

Sony A7RII + Voigtländer Ultron 35 mm f/1.7 @ f/1.7, 1/250 s. ja ISO 100.

Voigtländer on Sony A7RII:n kanssa tasapainoinen käsiteltävä ja kokonaisuus on varsin kätevän kokoinen. Sonyn kuvanvakaaja yhdistettynä kohtalaisen hyvään valovoimaan antaa joustavuutta ja mahdollistaa kuvaamisen ilman jalustaa melko pitkilläkin valotusajoilla. Kuvaajan tukevuudesta riippuen ainakin 1/8 s. pitäisi onnistua virheettömästi.

Optisilta ominaisuuksiltaan Ultron on aivan eri maailmasta kuin aiemmin kokeilemani 35 mm Nokton ja toimii hyvin jopa Sonyn 42 Mp kennon kanssa.

Sony A7RII + Voigtländer Ultron 35 mm f/1.7 @ f/11, 1/250 s. ja ISO 100.

Kuvan keskiosa on terävä heti täydellä aukolla ja täysin käyttökelpoinen vaativaankin tarkoitukseen, jos lyhyt terävyysalue on tarpeen. Myös kontrasti on hyvä täydellä aukolla. Himmentäminen parantaa toistoa ja paras laatu tulee n. aukoilla f/2.8 – 5.6. Aukko f/8 on vielä erittäin hyvä, mutta diffraktion vaikutus alkaa näkyä. Aukko f/11 on hyvin käyttökelpoinen, mutta aukkoa f/16 käyttäisin vain, jos syväterävyyttä on pakko saada kaikki mahdollinen.

Sony A7RII + Voigtländer Ultron 35 mm f/1.7 @ f/1.7, 1/5000 s. ja ISO 100.

Kuvan reunat ovat monimutkaisempi juttu, sillä terävyystaso kaartuu kamerasta poispäin kun mennään kuvan nurkkia kohti. Terävyys ja kontrasti ovat ihan kohtalaiset kuvan reunoillakin jo täydellä aukolla, mutta talon seinää tai muuta kaksiulotteista kohdetta kuvatessa koko kuva-ala ei ole terävä. Käytännössä tämä ei ole iso ongelma, koska täydellä aukolla koko kuvaa on muutenkin vaikea saada teräväksi, kun terävyysalue on niin pieni. Himmennyksen myötä terävyysalue kasvaa ja peittää terävyystason kaarevuutta. Maisemia sun muita kuvatessa kannattaa himmentää aukoille f/8 – 11, niin kuva-alan reunatkin toistuvat terävinä. Käytännön kuvauksessa kaareva terävyytaso täytyy pitää mielessä, niin siitä ei tule isoa ongelmaa kuvaustuloksen kannalta.

Bokeh on mielestäni suhteellisen kaunis, mutta en ole tässä asiassa kovin kriittinen, kunhan epäterävyys ei ihan hirveältä näytä.

Sony A7RII + Voigtländer Ultron 35 mm f/1.7 @ f/1.7, 1/8000 s. ja ISO 100.

Ultron sietää vastavaloa esimerkillisesti, eikä kuvaan tule häiritseviä heijastuksia tai haamukuvia oikeastaan millään. Poikittaiset kromaattiset aberraatiot on korjattu hyvin ja vain jotain pieniä värivirheitä on nähtävissä tarkalla katselulla. Tulostamisen tai nettikäytön kannalta virheet ovat merkityksettömiä, mutta ne saa pois esim. Lightroomissa yhdellä klikkauksella. Pitkittäisiä kromaattisia poikkeamia näkyy isoilla aukolla jonkin verran, mikä on tavallista valovoimaisille objektiiveille, mutta nekin saa pienellä säätelyllä lähes kokonaan pois.

Sony A7RII + Voigtländer Ultron 35 mm f/1.7 @ f/5.6, 1/60 s. ja ISO 125.

Vääristymätkään eivät liiemmälti kiusaa. Jos oikein tarkkaan katsoo, niin voi huomata lievän tynnyrivääristymän, joka pullistaa suoria linjoja kuvan reunoja kohti. Korjaamisen tarvetta ei ole kuin erittäin kriittisessä arkkitehtuurin tai vastaavan kuvauksen kanssa.

Sony A7RII + Voigtländer Ultron 35 mm f/1.7 @ f/11, 1/125 s. ja ISO 100.

Vinjetointia on havaittavissa täydellä aukolla, eikä se kokonaan häviä himmentämälläkään, mutta ei se myöskään haittaa millään tavalla kuvaamisessa.

Lähin tarkennusetäisyys on puoli metriä, joka on aika paljon 35 mm objektiiville ja tulee vastaan kuvatessa usein. Tyypillisesti 35 mm laajakulmat tarkentuvat 35 cm tienoille.

Sony A7RII + Voigtländer Ultron 35 mm f/1.7 @ f/2.8, 1/1600 s. ja ISO 100. Lyhimmällä tarkennusetäisyydellä.

Tein testitulosteita A3+-paperille ja ainakin tähän kokoon asti Voigtländer suoriutuu erittäin hienosti ja jopa täydellä aukolla otetut maisemakuvat kestävät kriittisenkin tarkastelun varsinkin kuvan keskiosasta. Kuvien suurentelu ruudulla toki näyttää kuvatiedoston absoluuttisen laadun, mutta vieraannuttaa samalla hiukan käytännön kuvankäytön tarpeista. Hieman pehmeältä ruudulla täysikokoisena näyttävä 42 Mp kuva todennäköisesti tulostuu hienosti aika suureenkin kokoon ja näyttää teknisesti täydelliseltä nettikoossa.

Testiprinttejä Hahnemühle Photo Matt Fibre A3+ -paperille.

Ultron vastaan Loxia

Miten sitten vertailu Zeiss 2/35 Loxian kanssa? Molemmat objektiivit ovat paperilla hyvin samanlaiset: käsitarkennus, sama polttoväli ja valovoimakin lähes sama.

Vasemmalta Voigtländer Ultron 35 mm f/1.7 ja Zeiss Loxia 2/35.

Voigtländer on parempi kuin Zeiss näissä:

Terävyys ja kontrasti täydellä aukolla, vastavalon sieto, bokeh, hinta.

Zeiss on parempi kuin Voigtländer näissä:

Terävyys ja kontrasti himennettynä, vääristymät, vinjetointi, sääsuojaus.

Lisäksi Zeiss välittää kameraan objektiivi- ja valotustiedot sekä samalla mahdollistaa esim. objektiiviprofiilien käyttämisen. Hintakaan ei ole sivuseikka, sillä yhden Loxian hinnalla saa n. kaksi mustaa Ultronia. Tosin Ultron tarvitsee sovittimen muita kuin Leicaa varten ja siitä tulee lisäkulu. Loxian lisähinnalla saa käyttömukavuutta, kuten sähköisen tiedonsiirron ja lähestulkoon samat ulkomitat eri mallien välillä, mikä on myös mukavuutta. On sitten ihan jokaisen oma asia mitä painottaa objektiivin valinnassa.

Vasemmalta Voigtländer Ultron 35 mm f/1.7 ja Zeiss Loxia 2/35.

Kokonaisuutena Voigtländer Ultron 35 mm f/1.7 on hyvä objektiivi, jota voi suositella Sony A7 -sarjan kameroihin ja toiminta lienee mallikasta myös Leica M -rungoissa. Parasta on pieni koko, hyvä täyden aukon suorituskyky ja mekaaninen rakenne. Huonoa on kaareva terävyystaso ja lyhin tarkennusetäisyys. Kohtuuhintaista käsitarkenteista etsivälle Ultron on harkinnan arvoinen optiikka. Musta malli maksaa n. € 600 ja kromattu n. € 800,-

Muutama täysikokoinen kuva on ladattavissa.

Testitulosteet teemme yhteistyössä Interfoton kanssa.

Kirjoittaja on kuvaaja, joka tarkentaa käsin ja ilman peiliä.

Artikkeli Voigtländer Ultron 35 mm f/1.7 kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Matti Sulanto

Leica julkisti uuden kamerajärjestelmän, jota voitaneen pitää jollain tavalla Leica T:n isoveljenä, sillä molemmissa on sama bajonetti ja runkokin on valmistettu lähes samalla tavalla koneistamalla kahdesta alumiinipalasta. Täyden kennon järjestelmä koostuu aluksi Leica SL (Typ 601) -rungosta ja kolmesta objektiivsta: Leica Vario-Elmarit-SL 1:2.4 – 4/24 – 90 mm asph, Leica APO-Vario-Elmarit 1:2.4 – 4/90 – 280 mm ja Leica Summilux 1:1.4/50 mm asph.

Kuva: Leica.

Paperilla ehkä mielenkiintoisin osa on sähköinen etsin, jossa on peräti 4,4 miljoonaa kuvapistettä ja 60 fps virkistystaajuus. Noilla spekseillä Leican etsin saattaa häpeään Sonyt sun muut.

Kenno sen sijaan kuulostaa melko konservatiiviselta 24 Mp CMOS tallentimelta, joka kyllä kykenee 4k-videoon 30 fps taajuudella ja FullHD tallentuu nopeimmillaan 120 fps taajuudella. Video tallentuu kortille kahdeksan bittisenä 4:2:0 -laadulla ja ulkoiselle tallentimelle 10-bittisenä 4:2:2 -laadulla. Valokuvia voi tykittää 11 kuvaa sekunnissa. Leica ei kerro onko kenno sama kuin Q-mallissa.

Kuva: Leica.

Objektiiveissa on optinen vakaaja ja automaattitarkennus on Leican mukaan nopein täyden kennon peilittömissä järkkäreissä. No, kilpailuahan ei ole kovin paljon, vain Sony. Käytäntö sitten näyttää onko lupaukselle katetta, mutta jos Leica Q:sta voi jotain päätellä, niin tarkennus saattaa olla oikeasti nopea.

Kuva: Leica.

Natiiveja objektiiveja on siis kolme ainakin aluksi, mutta myös Leica T:n optiikat käyvät, jolloin tietysti kuvakoko muuttuu APS-C:ksi. Leica T:lle tulee firmis, jonka jälkeen täyden kennon SL-lasit käyvät T:hen. Leica varoittaa käyttämästä T:ssä SL-objektiiveja ennen firmiksen päivitystä, koska se vahingoittaa objektiivia. Sovittimia on tarjolla Leica M, R ja S -objektiiveille sekä PL-leffalaseille.

Rungossa on kaksi UHS 2 yhteensopivaa SD-korttipaikkaa ja sääsuojaus kattaa pölyn lisäksi suihkuavan (spray) veden, mikä tarkoittanee enemmän kuin ylhäältä tippuva vesi.

Wifi kuuluu myös varustukseen ja sekä Androidille että iOS:lle saatava sovellus mahdollistaa kameran kauko-ohjauksen, mikä osittain korvaa kiinteää takanäyttöä. Leicalla on oma kuvien jakosivusto, jonne ylemmän luokan kuvaajat voivat voivat otoksiaan lähettää suoraan mobiilisovelluksella.

Sitten vielä se tärkein tieto, eli hinta ja saatavuus. Leica SL -runko tulee myyntiin marraskuun puolivälissä hintaan n. € 6900,- ja samaan aikaan tulee Vario Elmarit 1:2.8 – 4/24 – 90mm zoom hintaan n. € 4300,-. Kaksi muuta zoomia tulevat myyntiin vuoden 2016 toisella neljänneksellä, mutta hintaa ei ole vielä paljastettu. Sovittimet M (€350) ja R (€330) -laseille tulevat kameran kanssa samaan aikaan myyntiin, mutta muut sovittimet myöhemmin. Saadakseen oman SL:nsä mahdollisimman pian tilaus kannattaa varmaan jättää saman tien, Leican saatavuushan on ollut kautta aikojen hillittyä.

Lisätietoja voi katsella Leican sivuilta.

Tässä vielä Leica SL -rungon tärkeimmät ominaisuudet.

• Iso etsinkuva, jossa 4,4 miljoonaa kuvapistettä
• 11 kuvaa sekunnissa sarjakuvausnopeus
• Täyskennoisten peilittömien sarjassa nopein automaattitarkennus valmistajan mukaan
• 24 Mp kenno, jonka herkkyysalue on ISO 50 – 50000
• Paras kuvanlaatu valmistajan mukaan
• 2 nopeaa UHS2 korttipaikkaa
• Videolaatu jopa 4k 10 bittiä 4:2:2 ulkoiselle tallentimelle
• Pöly ja roiskevesisuojattu
• Valotusajat 30 min – 1/8000 s., salamasynkka 1/250 s.
• Ultrasonic kennon puhdistus
• Uusi MaestroII kuvaprosessori
• Kosketusnäyttö ja uusi käyttöliittymä
• Sisäänrakennettu WiFi ja GPS
• Kauko-ohjaus ja kuvien jako Android ja iOS -laitteilla
• Valmistettu Saksassa.

Artikkeli Leica SL on julkistettu julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Jussi Koskela

Maailman paras lyhyt tele? Zeissin markkinointiväite antoi itsessään tälle laitekokeilulle tietynlaiset raamit. Otuksien historia on siinä mielessä kiinnostava, että ensimmäistä 55 millistä ei tarkoitettu niinkään kaupalliseksi tuotteeksi, vaan näytöksi, että mitä on mahdollista tehdä. Kauppa kävi kuitenkin odotettua paremmin ja perään julkaistiin nyt kokeilussa ollut 85mm ja kohta kaupoille tulee vielä 1.4/28. Näin ollen laatutietoinen kuvaaja voi kasata oleellisimmat polttovälit käyttäen Zeissin näkemystä tinkimättömästä optisesta suunnittelusta.

Otuksen olemusta kuvaa hyvin sana “huoliteltu”. Yleensä en ole tippaakaan kiinnostunut jonkin kameratarvikkeen pakkauksesta, mutta Otuksen kohdalla sekin aiheutti jo pienen hymyn toiseen suupieleen. Ohjekirjat, vastavalosuoja ja itse objektiivi olivat napakasti omissa vaahtomuovilokeroissaan ja kokonaisuus vaikutti kaikin puolin siltä, että joku on oikeasti miettinyt tämänkin homman.

Itse objektiivin fyysinen olemus on yksiselitteisesti vaikuttava. Rakenteessa ei ole turhaa muovia, vastavalosuoja sulautuu kauniisti itse objektiivin muotoiluun ja minkäänlaisia välyksiä ei tunnu missään. Painoa Otuksella on, mutta se on helppo hyväksyä näillä materiaalivalinnoilla ja viimeistelyn laadulla.

Nikon D810 + Zeiss Otus 1.4/85 @ ISO 100, f/1.8 ja 1/640s.

Nikon D810 + Zeiss Otus 1.4/85 @ ISO 100, f/1.4 ja 1/200s.

Vastavalosuojassa on myös hauska yksityiskohta. Useasti vastavalosuojien sisäpuoli on karhennettu ja pinnoitettu matalla muovilla. Zeiss on vienyt tämän pidemmälle ja ylimääräiset heijastukset tapetaan samettisella, karhealla kangaspinnalla. Vähemmänkin öykeä ratkaisu on varmasti toimiva, mutta mikäs siinä, jos tahdotaan tehdä hyvin.

Manuaalitarkenteisessa objektiivissa tarkennusrenkaan toiminta on erottava tekijä hyvän ja huonon välillä. Uusissa automaattitarkenteisissa objektiiveissa rengas kääntyy monesti liian herkästi, niissä on välystä ja liikerata on liian pieni. Otus ei ainoastaan vastaa näiden suhteen vanhoja laadukkaita manuaalilaseja, vaan on parempi. Tarkennusrengas on juuri sopivasti vaimennettu, että liikuttelu on kevyttä, mutta tarkkaa. Välystä Otuksessa ei tunnu nanomilliäkään. Sopivalla live view -suurennoksella tarkennus on luontevaa viedä tarkasti kohdilleen ilman tarvetta jatkuvalle edes takas veivuulle. Tarkennus ei myöskään kovin helposti liiku vahingossa.

Nikon D810 + Zeiss Otus 1.4/85 @ ISO 100, f/1.4 ja 1/320s.

Nikon D810 + Zeiss Otus 1.4/85 @ ISO 100, f/1.4 ja 1/250s.

Sitten se piirto. Kerron ensin huonot uutiset. Zeiss vinjetoi täydellä aukolla n. 1,5 aukon verran ja samaten täydellä aukolla siinä esiintyy juuri ja juuri havaittavaa pitkittäistä kromaattista aberraatiota. Muuten Zeiss lunastaakin sitten markkinointilupaustaan.

Epäterävän alueen piirto eli bokeh on pehmeä, rauhallinen ja terävyysalue vaihtuu miellyttävän sulavasti. Bokeh ei ole persoonallinen, vaan lähentelee täydellisen neutraalia. Tausta vain sumenee ilman sen kummempia lieveilmiöitä. Se on varmaan suurin syy siihen, että Otuksen kuvat vaikuttavat tavallaan rauhallisilta. Bokehista ei pompi mitään silmille, siinä ei ole ns. kiertoa kuten joissain nopeissa objektiiveissa. Tämän tyylinen neutraalius on niin harvinaista, että se on tavallaan jo itsessään efekti.

Nikon D810 + Zeiss Otus 1.4/85 @ ISO 100, f/1.4 ja 1/40s.

Terävyys on kohdillaan koko ruudun alalta jo täydestä aukosta alkaen ja ihan äärimmäiset nurkatkin muuttuvat kirurgisen teräviksi viimeistään aukolla neljä. Korostan vielä, kuvan reunatkin nurkkia lukuunottamatta ovat jo aukolla 1.4:llä käytännössä moitteettomat. Kokeilussa käytin Nikon D810 -runkoa, jossa on 36 megapikselin kenno.

Täysikokoisia pikselintirkistelykuvia löytyy erillisistä galleriasta. Varsinkin 1.4 aukon seinäkuvassa kannattaa huomioda mahdollisuus, että objektiivi ei ole 101% samassa tasossa seinän kanssa, joka voi viedä hieman tarkkuutta äärimmäisistä nurkista. Tarkennus on tehty keskelle, joten mahdollisisti hieman kaareva tarkennustaso voi myös vaikuttaa äärinurkkien terävyyteen.

Onhan Otus painava, kallis, manuaalitarkenteinen jne, mutta ei näistä tekijöistä sitä voi oikein kritisoida. Tällä on tarkoituskin kuvata vähän kuten keskikoon kameroilla. Jalustalta, harkitusti ja huolellisesti. Toisaalta taas Otus + laadukas kinokoon runko on suorastaan edullinen vaihtoehto keskikoon valikoimaan nähden vaikka sen tuottama laatu on vähintäänkin kilpailukykyinen. Koko ja painokaan eivät ole enää pahat, mikäli vertailukohta on keskikoon järjestelmissä.

Nikon D810 + Zeiss Otus 1.4/85 @ ISO 100, f/4.5 ja 1/200s.

On kuitenkin hyvä muistaa, että Otus ei suinkaan ole oikotie onneen. Parhaan tuloksen saamiseen vaaditaan todella huolellista tarkentamista ja täysin tärähtämätöntä laukaisua. Eli se antaa paljon, mutta se viimeinen terävä pikseli vaatii kovan hintalapun lisäksi tavallista enemmän myös kuvaajalta itseltään. Tätä ajatusta voi pyöritellä myös siten päin, että Otus rankaisee kuvaajaa virheistä suhteessa enemmän kuin heikommat objektiivit. Ohitarkennus ottaa heti silmään, kun terävä alue pomppaa kuvasta esiin todella selkeästi. Toisaalta taas olematonkin liike-epäterävyys häiritsee, kun on saanut jo käsityksen, että kuinka terävää kuva voisi parhaimmillaan olla. Ja sehän voi olla.

Ostokuumeen noustessa Otuksen voi kantaa kaupasta kotiin muodollista n. 4000 euron korvausta vastaan.

Kiitoksia menee tästä kokeilusta malleille Jonna Halttuselle, Emilia Leppälälle ja Rosa-Maria Siitoselle. Meikkiä ja hiuksia tekivät Merita Piira, Jasmina Nurminen/Loihtimo ja Hanna Laukkanen. Emilian tyylin loihti Jasmina Nurminen käyttäen Vila Jyväskylän lainaamia vaatteita.

Kiitokset myös JAS-kamerakaupalle Nikon D810:n lainaamisesta kokeiluun.

Kirjoittaja on valokuvaaja, joka ei aina saa teräviä.

Artikkeli Zeiss Otus 1.4/85 kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Matti Sulanto

Sony A7R + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/4, 1/30 s. ja ISO 100.

Loxia 2/50 mm on toinen Zeissin Sony A7-sarjalle suunnittelemista käsitarkenteisista objektiiveista, mutta kolmas Loxia on jo julkistettu ja tulee myyntiin joulukuussa. Se toinen viime Photokinassa julkistettu on 2/35 mm, joka on Sulantoblogissa jo kokeiltu ja uusin joulukuussa tuleva on 2.8/21 mm superlaajakulma.

Sony A7RII ja tämän hetken Loxia-perhe samassa kuvassa.

Tämä kokeilun objektiivi on omani ja ostin sen samalla 35 mm kanssa, koska toimitusajat ainakin viime kesänä olivat niin pitkät. Ajattelin, että tilaan molemmat ja jos en pidä niistä, niin voin yrittää myydä ne pois. No, en ihan heti malta luopua kummastakaan, vaikka 50 mm varmaan jää vähemmälle käytölle, koska 35 mm on minulle niin passeli yleispolttoväli.

Tarkistusraportti luo laatuvaikutelmaa, joka omien Zeiss-kokemusteni perusteella on korkea.

Loxia-sarjan objektiivit siis ovat käsitarkenteisia Sony E-bajonetin objektiiveja, jotka kytkeytyvät kameran sähköjärjestelmään niin, että exif-tiedot välittyvät kuvaan. Myös käsitarkennuksen avut kytkeytyvät päälle kun tarkennusrengasta käännetään, jos rungosta on asetus päällä. Tämä tekee tarkentamisesta erittäin miellyttävää.

Sony A7RII + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/5.6, 1/60 s. ja ISO 100.

Loxiat ovat mukavan kompakteja, koska Zeiss on päättänyt, että kaikissa on 52 mm suodinkierre. Kovin paksuja Loxioita ei siis tule, eikä painokaan varmaan mahdottomaksi nouse, kun linssit pysyvät maltillisen kokoisina.

Kokeiltava 2/50 mm on esineenä varmaan niin hieno kuin objektiivi voi olla. Metallirakenteen viimeistely on huippuluokkaa ja muovin puuttuminen antaa hintaa vastaavan ensivaikutelman. Myös pakkaus on ylellinen ja mukana tulee allekirjoitettu tarkistuslomake, että objektiivi on toleranssien mukainen. Metallinen vastavalosuoja on vakiovaruste, mutta mitään suojapussia ei tule mukana. Muotoilu on aina makuasia, mutta mielestäni Loxiat näyttävät siltä kuin modernin käsitarkenteisen objektiivin pitääkin.

Sony A7RII + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/2.8, 1/30 s. ja ISO 800.

Tarkennusrenkaan tuntuma ei voi olla paljon parempi edes päiväunissa, sillä niin pehmeästi ja ilman välyksiä tarkennusetäisyyden asetus käy. Kitka on juuri sopiva: rengasta on helppo kääntää, mutta ei liian helppo. Liikerata on ruhtinaalliset 180 astetta ja tarkennuksen täsmällinen asetus on vaivatonta, eikä sitä tarvitse hakea eestaas liikkeellä. Minkään automaattitarkenteisen objektiivin käsitarkennustuntumaa ei voi samana päivänä verrata Loxiaan. Himmenin kiertyy myös täsmällisesti kolmasosa-aukon välein, mutta sormituntumalla on hieman vaikea erottaa mistä pitää kääntää, koska renkaan karhennus on niin tasainen.

Loxiassa on vähänlaisesti otepintaa objektiivin vaihtoa ajatellen. Tarkennus- ja himmenninrenkaiden välissä on kapea kaistale, jota puristamalla pitää yrittää saada riittävä kitka kääntämiseen.

Optinen suorituskyky on varsin mallikas, vaikka optinen rakenne onkin vanha tuttu symmetrinen Double Gauss, jonka juuret ovat 1800-luvun puolella. Loxia 2/50 on lievästi modifioitu filmikameran Planar T 2/50 ZM, jonka takimmaisen linssiryhmän pienillä muutoksilla objektiivin reunapiirto on optimoitu Sonyn kennolle sopivaksi. Linssielementtejä on kuusi neljässä ryhmässä, pienin aukko on f/22 ja himmentimessä on 10 lehteä. Lähin tarkennusetäisyys on 45 cm, suodinkierre 52 mm ja paino n. 320 g. Bajonetissa on kumitiiviste estämässä tarpeettoman materian pääsyä kameran sisälle.

Sony A7RII + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/2, 1/30 s. ja ISO 160.

Kontrasti ja terävyys ovat kuvan keskiosassa täydellä aukolla hyvällä tasolla, mutta parannusta tapahtuu kun himmennetään yksi pykälä aukolle f/2.8, eikä lisähimmennys siitä enempää juuri paranna toistoa kuvan keskellä. Terävyys ja kontrasti ovat erittäin hyvät välillä f/2.8 – 5.6. Aukolla f/8 diffraktion vaikutus on juuri ja juuri nähtävissä, mutta se ei pilaa kuvaa millään lailla. Aukko f/11 on vielä täysin käyttökelpoinen, mutta aukko f/16 kannattaa valita vain, jos syväterävyyttä pitää saada, eikä pienintä aukkoa f/22 kannata käyttää ollenkaan.

Sony A7RII + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/2, 1/320 s. ja ISO 100.

Kuvan reunat ovat täydellä aukolla terävät, mutta eivät keskiosan tasolla. Terävyysalue on aukolla f/2 erittäin pieni ja siksi koko kuva-ala ei juuri koskaan ole muutenkaan täysin terävä. Kontrasti ja terävyys paranevat vähitellen himmentämällä ja koko kuva-ala on parhaimmillaan aukoilla f/5.6 – f/11, jolloin äärimmäiset nurkatkin ovat viimeisen päälle terävät.

Sony A7RII + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/9, 1/320 s. ja ISO 100.

Terävyystaso on kohtalaisen suora, mutta Loxiaa vaivaa lievä hajataitto, jonka tarkkasilmäinen voi havaita tietyissä tilanteissa. Kokonaisuutena kuitenkin terävyys ja kontrasti ovat erittäin hyvät. Kaikki aukot ovat sen puolesta käyttökelpoisia diffraktion rajoissa. Tämä nimenomainen objektiivi on myös esimerkillisen symmetrinen optisesti, mikä on tärkeää nykyaikaisten 36 – 50 Mp kameroiden kanssa, koska pienimmätkin virheet näkyvät kuvassa. Muutaman täysikokoisen kuvan voi ladata täältä.

Bokeh ei ole ihan unelmapehmeä, mutta ei huonokaan. Valopalleroissa näkyy täydellä aukolla pieni reunus ja kuvan reunoja kohti pallerot saavat soikeat muodon. Parhaimmillaan bokeh on aukoilla f/2 – f/4.

Poikittaiset kromaattiset poikkeamat on korjattu lähes kokonaan, mutta pitkittäisiä esiintyy jonkin verran, mutta ei isoksi ongelmaksi asti. Lähelle tarkennettuna täydellä aukolla värivirheet ovat pahimmillaan, mutta eivät muuten juuri häiritse.

Sony A7RII + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/2, 1/1000 s. ja ISO 100.

Vähäisen tynnyrivääristymän voi poistaa kriittisissä kohteissa, kuten esim. arkkitehtuurissa. Lightroomissa on valmis profiili Loxialle ja jpg-kuviin korjailun saa automaattiseksi, joten iso työ korjailussa ei ole. Yleiskuvauksessa vääristymää ei voi nähdä, enkä korjannut sitä yhteenkään kuvaan.

Vastavalo ei Loxiaa sokaise, eikä pahoja heijastuksia tule helposti. Vinjetointia voi havaita täydellä aukolla, mutta Zeissin tyyliin kuva tummenee reunoja kohti tasaisesti, mikä näyttää hyvältä. Aukolle f/4 himmentämällä vinjetointi katoaa lähes kokonaan.

Sony A7RII + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/2, 1/30 s. ja ISO 125.

Loxia 2/50:n optiset ominaisuudet ovat laadukkaat, mutta eivät toki virheettömät. Toistokyky täyttänee kuitenkin vaativankin kuvaajan toiveet ja riittää komeasti vaikka Sony A7RII kennolle.

Miten sitten vertailu filmiajan 50 millisiin, joita usein kehutaan ja joita saa jopa muutamalla kympillä? Loxia päihittää ainakin useimmat vanhat klassikot varsinkin täydellä aukolla ihan selvästi, mutta kontrastintoisto on jämäkämpää myös himmennettynä. Sähköinen kytkentä kameran kanssa on myös todella mukava ja helpottaa kuvaamista kun valittu aukko näkyy etsimessä. Moni filmikameran 50 millinen on kuitenkin hinta-laatusuhteeltaan melko lyömätön ja sopii edullista optiikkaa etsivälle hyvin.

Sony A7RII + Zeiss Loxia 2/50 mm @ f/9, 1/40 s. ja ISO 100.

Loxia 2/50 mm on hyvä normaaliobjektiivi Sonyyn. Loxia maksaa n. € 890,-, joka ei ole ihan vähän, mutta objektiivi edustaa käsitarkenteisten eliittiä. Lasi ei varmasti päädy jokaisen Sony-kuvaajan kameralaukkuun käsitarkennuksen vuoksi, mutta ne jotka haluavat käsin tarkentaa eivät paljon parempaa 50 millistä löydä. Parasta on käsitarkennuksen tuntuma, mekaaninen rakenne ja optinen suorituskyky. Huonoa on liian pieni otepinta objektiivin vaihtoon.

Minun pitää tunnustaa, että olen ihastunut kumpaankin Loxiaan. Niiden toisto miellyttää minua ja mekaaninen tuntuma on niin hieno. Kompakti olemus on myös positiivinen piirre etenkin reissukäyttöä ajatellen, koska useimmat täyden kennon optiikat ovat niin suuria. Käsitarkennusta joku voi tietenkin pitää miinuksena, mutta minua se ei haittaa ollenkaan. Luulen, että uusi 2.8/21 menee tilaukseen myös, mutta saan sellaisen luultavasti kokeiluun aika pian ja päätän sitten mitä teen.

Kirjoittaja on kuvaaja, joka ottaa raakana.

Artikkeli Zeiss Loxia 2/50 mm kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Olympus tuo tämän kuun lopulla uuden firmiksen E-M5II -runkoihin. Firmiksellä kamera saa jo E-M10II-mallissa esiteltyjä ominaisuuksia, joista osa on merkittäviä käytännössäkin.

Ehkä tärkein uusi ominaisuus on tarkennuksen haarukointi, josta on apua lähikuvauksessa kun terävyysalue ei riitä. Toinen käytännönläheinen uusi toiminto on Live Comp -valotuksen ohjaaminen langattomasti mobiilaitteesta.

Väärin tarkennettuja kuvia tulee vähemmän, kun objektiivin tarkennusrengasta siirtämällä kytkettävän käsitarkennuksen saa pois päältä. En ole varmasti ainoa, jolla on ollut käsitarkennus vahingossa päällä ja sen seurauksena on tullut muutama epätarkka kuva.

Lisäksi tulee vielä optista etsintä simuloiva etsinkuva ja 4k-timelapse. Videopuolelle tulee värimäärittelyä helpottava loiva kuvaprofiili ja äänensynkkausta LS-100-audiotallentimen kanssa helpottavat toiminnot.

Kokeilin uudella 2.0 firmiksellä varustettua E-M5II-kameraa ja varsinkin tarkennuksen haarukointi on hyödyllinen, jos lähikuvaus kiinnostaa. Toiminto löytyy haarukointivalikosta, mutta sopivien asetusten löytäminen vaatii pientä kokeilua. Suurin kuvamäärä on 999 kuvaa ja haarukointiväli asetetaan asteikolla 1- 10, jossa 1 on pienin väli. Kuvasarja aloitetaan lähimmältä etäisyydeltä, josta kamera sitten kuva kuvalta pidentää tarkennusetäisyyttä. Kamerajalusta on käytännössä välttämätön apuväline, sillä esim. 30 kuvan haarukointiin kuluu n. 9 s. Valaisin esimerkkikuvat YongNuo YN-600 -ledeillä, mutta salamakin käy, koska kuvien välille voi asettaa salaman varautumisen ajaksi viiveen.

Tämä on 50 kuvan pino. Olympus E-M5II + M.Zuiko 12 – 40 mm f/2.8 @ 40 mm, f/5.6, 1/80 s. ja ISO 200.

Vertailun vuoksi sama aihe perinteisesti kuvattuna. Vaikka himmensin aukolle f/22, niin terävyysalue ei riitä ja pienimmällä aukolla kuva on muutenkin aika pehmeä. Olympus E-M5II + M.Zuiko 12 – 40 mm f/2.8 @ 40 mm, f/22, 1/4 s. ja ISO 200.

Kamera ei tee muuta kuin ottaa sarjan kuvia, jotka pitää pinota yhdeksi esim. Photoshopilla, jota käytin kokeiluun. Hyvää lopputulosta ei ollut helppo saada, sillä Photoshop teki virheitä mielestäni aika helpoissa kohdissa. Minulla on tosi vähän kokemusta tällaisesta, joten sekin voi vaikuttaa, mutta otin useita kuvasarjoja eri asetuksilla. Minulle jäi sellainen vaikutelma, että ihan valmista ei ainakaan Photosopilla tule nappia painamalla, vaan viimeistely pitää tehdä käsityönä. Olympus teki kyllä hyvää jälkeä.

Tämä on 30 kuvan pino. Olympus E-M5II + M.Zuiko 12 – 40 mm f/2.8 @ 40 mm, f/5.6, 1/80 s. ja ISO 200.

Tässä 16 kuvan pinossa Photoshopilla on ollut vaikeuksia taustan kanssa. Olympus E-M5II + M.Zuiko 12 – 40 mm f/2.8 @ 40 mm, f/8, 1/25 s. ja ISO 200.

Live Compin käyttö langattomasti tuo ainakin valomaalaukseen helpotusta, kun kuvan valotusta voi seurata puhelimen tai tabletin näytöltä. Myös yökuvienkin tekeminen helpottuu etenkin, jos kamera on näytön katselemisen kannalta hankalassa paikassa. Live Compin valotusaika ja näytön päivitysväli pitää asettaa kamerasta, mutta muuten mobiilaitteesta voi hallita toimintaa.

Uusi 2.0 firmis kannattaa ilman muuta asentaa kun se tulee saataville. Kameraan saa ilmaiseksi toimintoja, joista on iloa ihan oikeasti.

Kirjoittaja on kuvaaja, joka ei kuljeta peiliä kameralaukussa.

Artikkeli Olympus E-M5II firmis 2.0 kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Jussi Koskela

Canon hätkähdytti alkuvuodesta valokuvausmaailmaa julkaisemalla kaksi 50 megapikselin kinokoon runkoa, EOS 5DS:n ja EOS 5DS R:n. Julkaisu herätti paljon kysymyksiä. Nouseeko kohina pikseleiden myötä? Riittääkö dynamiikka? Piirtävätkö objektiivit tarvittavan terävästi?

Toinen Canonin mielenkiintoinen julkistus oli uusi EF 35mm F1.4L II USM -objektiivi. Reippaasti yli kahden tonnin hintalapulla varustettu ja suhteellisen tavanomaisen polttovälin objektiivi herätti myös kysymyksiä. Miksi ostaa tämä, kun Sigmakin on todella hyvä?

Minulla oli etuoikeus kokeilla molempia laitteita noin parin viikon ajan ja yritin löytää vastauksia näihin kysymyksiin.

Ulkoisesti 5DS R on lähes identtinen 5D mk3 -rungon kanssa ja siten helppo ainakin Canon-kuvaajalle. Napit ovat pääsääntöisesti loogisilla paikoilla. Joku voisi olla sitä mieltä, että virtakytkin pitäisi olla virtapainikkeen ympärillä. Itselläni ei ole koskaan niin kiire, etteikö sitä kerkeäisi muualtakin kääntämään. Nyt se on sijoitettu etsimen vasemmalle puolelle.

Rullia Canonissa on kaksi. Yksi kameran päällä etusormelle ja yksi rungon takapaneelissa peukalolle. Jälkimmäinen on ympyrän muotoinen ja sijoitettu siten, että otetta täytyy muuttaa hieman sen pyörittelyyn. Mielestäni suoraan peukalon alla oleva pieni rulla on parempi, jos ajatellaan valotuksen säätöä. Toisaalta Canonin ratkaisu toimii myös pystykahvan kanssa.

Etsin Canonissa on tyypillinen laadukkaan kinopeilikameran etsin. Se on iso ja kirkas. Hyvässa valossa kuvan sommittelu on miellyttävää. Huonoina puolina se ei anna valotuksesta kovin täsmällistä tietoa ja pimeässä sommittelu ei ole enää niin kivaa.

Canon EOS 5DS R ja EF 35mm F1.4L II USM @ ISO 100, f/4.0 ja 1/500s.

Käytössä Canon on sellainen kuin ammattilaisrungon kuuluukin. Jämäkkä, siitä saa hyvän otteen ja komennot menevät perille viiveettä.

Tarkennuspisteen valinta ja valikoissa pyöriminen sujuu mukavasti takapaneelissa olevalla pienellä joystickin tapaisella tapilla. Tarkennuspisteitä onkin ripoteltu kiitettävästi pitkin kuva-alaa, mutta aivan reunoille ei pisteitä ole riittänyt.

Automaattitarkennuksen luotettavuus on tämän kokeiluajan perusteella luotettavaa. Uskaltaisin ottaa Canonin mukaan hääkuvaukseen vähän hämärämpiinkin olosuhteisiin. Hyvässä valossa tarkennus oli oikeastaan huomaamattoman nopea ja jäinkin ihmettelemään, että tapahtuuko tarkennusta laisinkaan, mikäli tarkennuksen siirtymä ei ollut pitkä.

Canon EOS 5DS R ja EF 35mm F1.4L II USM @ ISO 100, f/2.0 ja 1/3200s.

Näyttö saisi olla omaan käyttööni mallia kääntyvä. Kuvasin rungolla muutaman saunakuvan eräälle yritykselle. Tässä kuvauksessa minulla oli käytössä Canonin uusi Canon EF 11-24 mm f/4L USM. Superlaajasta kuvakulmasta huolimatta ahtaassa saunassa kuvatessa kaipasin sivulle tai vähintään ylös kääntyvää näyttöä, koska kamera piti asettaa niin lähelle seinää, että etsintä ei voinut käyttää lainkaan ja näytönkin näki huonosti.

Canon on uusinut 5DS R:ään peilikoneiston rakennetta siten, että sen pitäisi estää peilin aiheuttamia tärähdyksiä. Vaikka en tehnyt täysin systemaattisia testejä, niin kaikki epäterävyydet, joita itse sain esiin, olivat selitettävissä joko objektiivin piirrolla, normaalilla tärähtämisellä tai tarkennuksella. Peilikoneisto näyttää siis toimivan niin kuin pitää.

Canon EOS 5DS R ja EF 35mm F1.4L II USM @ ISO 100, f/6.3 ja 1/200s.

Itse asiassa sain käsivaralta useimmiten täysin terävän kuvan, mikäli valotusaika oli riittävän lyhyt. Tämä on hyvä asia, koska mitä järkeä 50mpix rungossa olisi, mikäli kuvaajan pitäisi valaa kamera betonijalustaan hyödyntääkseen sen täyden potentiaalin? Huolellinen kuvaustekniikka on kuitenkin tarpeen, jos kaikkien pikseleiden kuvadata on tarkoitus terävänä tallentaa.

Canon ei ole pärjännyt viime vuosina kennotekniikan saralla, ainakaan helposti mitattavissa olevilla ominaisuuksilla ja 5DS R:n dynamiikka onkin herättänyt kysymyksiä, että onko siitä mihinkään.

Dynamiikasta sanoisin siten, että vaikka eroa Sonyn uusimpiin kennoihin on, niin oikein valotettujen kuvien kanssa ei yleensä tule ongelmia. Ääritapaukset, kuten vastavaloon tehdyt siluetit ja siitä varjojen nostot voivat olla hieman haastavampia, kuin Sonyn valmistamilla kennoilla. Toisaalta taas, monissa tällaisissa tilanteissa olisi muutenkin parempi täyttää varjoja vaikkapa salamalla, mutta ainahan se ei ole mahdollista.

Canon EOS 5DS R ja EF 35mm F1.4L II USM @ ISO 100, f/4.0 ja 1/250s.

Yllättävän piirteenä huomasin sen, että vaikka importtaus ja exporttaus vei Lightroomilla kauemmin mitä Olympuksen 16 megapikselin tiedoilla, niin itse editointi ei tuntunut olevan huomattavasti hitaampaa. Eli säädintä käännettäessä asioita tapahtui ihan yhtä viivettä kuin kolme kertaa pienemmillä tiedostoilla. 

EF 35mm F1.4L II USM:n tekee mielenkiintoiseksi jo sen hintalappu. Valovoimainen 35mm on usean kuvaajan perustyökalu eikä edes ihan vaikein polttoväli suunnitella. Siksi reilusti yli kahden tonnin hintapyynti asettaa odotuksia. 

Ulkoisesti uusi L-sarjalainen oli hienoinen pettymys. Muovinen runko ja kevyehkö paino vaativat Otus-kokeilun jälkeen pientä totuttelua. Toisaalta taas, laadukas muovi on järkevä materiaali noin niin kuin insinöörinäkökulmasta. Se ei elä pahasti lämpötilan vaihteluiden mukaan ja se auttaa painon pitämisessä kurissa. Vaikka paino tuokin ns. laadun tuntua, niin pidemmän päälle se on enemmänkin negatiivinen ominaisuus.

Canon EOS 5DS R ja EF 35mm F1.4L II USM @ ISO 100, f/4.0 ja 1/125s.

Tarkennukseen pätee aika samat asiat, mitä kirjoitin ylempänä rungon kohdalla ja kyseiset huomiot teinkin pääasiassa juuri tällä objektiivilla. Tarkennus on nopea, äänetön ja suorastaan eleetön.

Objektiivin paras puoli oli mielestäni upea bokeh yhdistettynä erittäin vähäisiin värivirheisiin. Bokeh on pehmeä ja kuvien ilme on parhaimmillaan todella kolmiulotteinen. Ehkä jopa vähän keskikoon kameroiden kuvien tyyliin. Aivan nurkissa esiintyy pientä pikselin tai kahden leveää kromaattista aberraatiota joka ei välttämättä edes näkyisi jossain muussa rungossa vähäisemmillä pikseleillä. Pitkittäinen aberraatio on myös hyvin hallinnassa, mutta havaittavissa ääritilanteissa täydellä aukolla lähietäisyydelle tarkentaessa.

Piirron terävyys on myös todella hyvällä mallilla. Kuvan keskiosa on aina terävä aukosta riippumatta, mutta nurkkia tarkasteltaessa piirto pehmenee vielä aukolla 2.8 havaittavasti.Toisaalta taas, kokeilu tehtiin 50 megapikselin rungolla, joten virheet erottuvat tuplasti, jos vertailukohtana on vaikka 5D mark III. Suuren aukon kuvissa pääkohde on todella harvoin kuvan reuna-alueilla, joten isosta käytännön ongelmasta ei ole kyse. Joka tapauksessa tunnen, että maksaisin tässä yhtä lailla piirron (upeasta) luonteesta ja värivirheettömyydestä, kuin terävyydestä.

Canon EOS 5DS R ja EF 35mm F1.4L II USM @ ISO 100, f/3.2 ja 1/100s.

En innostunut kuvaamaan kovin laajasti tiiliseiniä, mutta The Digital Picture on kerennyt tekemään laajemman testisarjan ja tulokset ovat saman suuntaisia omien havaintojeni kanssa.

Tällainen yhdistelmä on joka tapauksessa parhaimmillaan olosuhteissa, joissa on mahdollista varmistaa 50 megapikselin moitteeton toistuminen. Näitä ovat esimerkiksi studio, maisemat ja muutenkin kuvaaminen runsaassa luonnonvalossa tai jalustalla.

Toisaalta esim. hääkuvauksessa tai muussa dokkaritoiminnassa suuri pikselimäärä ei ole itsearvoisesti haitta. Pienet tärähdykset katoavat, kun kuvat pienennetään käyttökokoon. Ongelma on pikemminkin se, että 50 megapikselin kuvat hidastavat kuvien siirtelyä ja tallennustilaakin tarvitaan tuplasti verrattuna vaikkapa 5D mark III:een. Tässä täytyy jokaisen ostopäätöstä harkitsevan miettiä, että kuinka suuri osa kuvien loppukäytöstä on sellaista, että mahtava pikselimäärä pääsee oikeuksiinsa. Käytännössähän tämä tarkoittaa lähinnä isojen supertarkkojen tulosteiden tekemistä.

Yksi asia näyttää varmalta ja se on se, että suuret megapikselimäärät eivät ole enää tulevaisuudessa todella kalliiden keskikoon kameroiden yksinoikeus. Kinokoko pystyy vastaaviin megapikselimääriin ja uudet optiikat pystyvät hyödyntämään sitä.

Artikkeli Kokeilussa Canon EOS 5DS R ja EF 35mm F1.4L II USM julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Matti Sulanto

Canon G5 x @ 24 mm, f/4, 1/160 s. ja ISO 125.

Canonilla on perinteitä laatupokkareiden rakentamisessa, onhan G-sarja ollut jo pitkään suosittu. Viime vuosina tosin muutkin valmistajat ovat tehneet hienoja kompakteja, eikä Canon enää ole samassa lähes kiistattomassa ykkösasemassa, jossa se joskus oli. Reilu kuukausi sitten Canon Expon yhteydessä Canon esitteli Power Shot G5 X:n, joka jo ensivilkaisulla näyttää kiinnostavalta ja ominaisuudet täyttävät valokuvaajankin toiveet aika pitkälle.

Canon G5 x on erittäin tukevan tuntuinen.

Kooltaan G5 X on takintaskukokoa, mutta farkkujen taskuun se ei hyvin solahda. Olympus E-M10 runko ilman objektiivia on lähes saman kokoinen Canonin kanssa. Kuvausote on tukeva sopivan sormi- ja peukalotuen ansiosta. Ulkonäkö on kulmikas ja muistuttaa minijärkkäriä. Luonnossa G5 X on paljon paremman näköinen kuin kuvissa.

Sivulle kääntyvä kosketusnäyttö kääntyy myös kuvaussuuntaan.

Säätörullat toimivat hienosti.

Mekaaninen rakenne on suorastaan professionaali. Metallinen runko antaa heti kättelyssä asiallisen vaikutelman, jota napakasti toimivat säätimet tukevat. Objektiivista puuttuvat monelle pokkarille ominaiset pienet välykset ja yhdysrakenteinen linssinsuojus on aina paikallaan.

Kuvauksen aikana tarvittavia toimintoja hallitaan kahdella komentokiekolla, joiden lisäksi valotuksen korjailulle on vielä omansa. Kuvaajalla on siis homma näpeissä, ainakin teoriassa. Objektiivin ympärillä oleva säätökiekko on pykälöity ja sen käyttö on täsmällistä. Etusormelle osuu toinen kiekko, joka on myös mukavakäyttöinen, mutta liikkuu vähän turhan herkästi, vaikka onkin pykälöity. Takaseinän monivalitsimen ympärillä oleva kehä on pyörivää mallia, mutta valotuksen säätöihin sitä ei tarvita.

Canon G5 x @ 27 mm, f/4, 1/60 s. ja ISO 125.

Säätökiekkojen toimintoja voi kustomoida kiitettävästi. Kuvasin suurimman osan kuvistani täysautomaatilla (P) ja asetin herkkyyden säädön objektiivin ympärille. Näin kuvaaminen oli jouheaa ja kaikki tarvittava helposti hallittavissa. Peukalolla valotuskorjailu ja vasemman käden sormilla herkkyyden säätö silloin, kun automaatti ei käy.

Takanäyttö on sivulle kääntyvää mallia ja tottelee kosketuskäskyjä. Pidän enemmän ylös-alas kääntyvästä näytöstä, koska se on aina kameran takana ja tosi nopea ottaa kuvauskäyttöön. Sivulle kääntyvän näytön etu tulee esille selfiekäytössä, koska näyttö kääntyy kuvaussuuntaan.

Canon G5 x @ 24 mm, f/1.8, 1/30 s. ja ISO 250.

Etsin on sähköinen ja kaikin puolin laadukas. Mekaaninen toteutus on ensiluokkainnen ja pidän sitä paljon parempana kuin esim. Sonyn esiinvedettävää versiota, joka on hieman rimpulan tuntuinen käytössä. Etsinkuva on riittävän iso ja siitä näkee kunnolla mitä kuvassa tapahtuu. Kuvan reunoja joutuu silmälaseilla kurkottelemaan jonkun verran, mutta jos kurkottelu tympii, niin valinnaisena on hieman pienempi etsinkuva, joka näkyy paremmin. Sähköinen etsin on mielestäni lähes joka tilanteessa optista etevämpi kamerasta riippumatta, mutta varsinkin pokkareiden kuvauskokemuksen se on nostanut ihan uudelle tasolle.

Canon G5 x @ 100 mm, f/4, 1/200 s. ja ISO 160.

Canon G5 x @ 52 mm, f/3.2, 1/125 s. ja ISO 160.

Objektiivin kuvakulma vastaa 24 – 100 mm, joka on tosi hyvä kompromissi käytettävyyden ja ulkomittojen kesken. Tuolle alueelle asettuu suurin osa tarvittavasta kuvakulmasta. Valovoima vaihtelee f/1.8 – 2.8 välillä, eli siitä ei ole tingitty. Zoomia ohjaillaan laukaisimen ympäriltä.

Kuvauskokemus on järkkärimäinen ja pääosin positiivinen, mutta muutama nautintoa heikentäväkin ominaisuus löytyy.

Automaattitarkennus on yleensä riittävän nopea ja osuu oikein, mutta jos kuvasta puuttuu pystylinjoja ja kontrasti on loiva, niin tarkennusta ei välttämättä löydy. Haitta ei ole iso, mutta yllätti minut muutaman kerran. Tarkennuspistettä voi siirrellä koskettamalla näyttöä tai monivalitsimen reunoja painelemalla, mutta ensin pitää painaa peukalolla toista nappia. Olisikin hyvä, jos tarkennuspisteen voisi halutessaan valita suoraan monivalitsimella.

Canon G5 x @ 40 mm, f/4, 1/320 s. ja ISO 125.

Canon G5 x @ 27 mm, f/4, 1/160 s. ja ISO 125.

Etsinkuva näyttää valotuksen reaaliajassa, mutta säädettävä seeprakuvio olisi oiva apu valottamisessa. Histogrammin saa näkyviin, mutta se ei ole niin havainnollinen kuin seeprakuvio. Käsivalotuksella etsinkuvan kirkkaus muuttuu valotuksen säädön mukaan, mutta automaattivalotuksella toiminta ei ole yhtä sujuvaa. Kun valotuksen korjailua käännetään, niin se näkyy etsinkuvan kirkkaudessa, mutta vain silloin kun säätöä käännetään tai laukaisin painetaan puoliväliin. Jos valotuksen korjailu on päällä, niin kuvan kirkkaus muuttuu joka kerta kun laukaisin painetaan puoliväliin. Tämä on käsittämätön logiikka, eikä ainakaan helpota kuvaamista. Kyllä etsinkuvan pitäisi näyttää kaiken aikaa todellinen valotus.

Canon valottaa tasaisesti ja kirkkaassa valossa harmaasuodin auttaa pitämään himmenninaukon sopivana. Näissä pikkukameroissahan ei kannata juuri himmentää kuin f/5.6 asti, koska valon taipuminen pehmentää kuvaa pienillä aukoilla. Harmaasuotimen voi asettaa joko käsin tai automaatilla, mutta automaatti ei toimi kovin hyvin, vaan antaa aukon mennä jopa f/9 asti, vaikka valotusaika ei olisi lyhimmillään. Huolellinen kuvaaja tarkkailee mitä kamera puuhailee ja laittaa harmaasuotimen tarvittaessa käsin päälle.

Canon G5 x @ 24 mm, f/1.8, 1/8 s. ja ISO 160.

Kun raakakuva (raw tai raw+jpg) on valittuna, niin kuvausnopeus on verkkainen ja etsinkuva on pimeänä sekunnin verran otosten välillä ja se on liian pitkä aika. En kuvaa juuri koskaan sarjatulella, mutta toisinaan otan peräkkäin muutaman kuvan kertatulella ja jos kamera tässä kohtaa hidastelee, niin se on turhauttavaa. On aika erikoista, että vielä nykyäänkin raakakuvaus hidastaa kameraa näin paljon. Tällainen kamera on kuitenkin suunnattu laatutietoiselle kuvaajalle, joka arvostaa raakakuvan tuomaa lisäarvoa. Pelkkää jpg:tä kuvatessa kuvausnopeudessa tai kameran reaktioajassa ei ole valittamista.

Toinen raakakuvaan (raw tai raw+jpg) liittyvä erikoisuus on se, että kuvatyylejä ei voi valita. Siis, jos haluan kuvata esim. mustavalkoista ja haluan nähdä mustavalkoisen etsinkuvan, niin minun pitää ensin kääntää raakakuva pois, jotta voin valita mustavalkoisen ja sitten kääntää raakuva takaisin päälle. Ihan kuin firmikseen olisi jäänyt bugi.

Canon G5 x @ 27 mm, f/1.8, 1/5 s. ja ISO 125.

Jpg-kuvaajille Canonissa on monipuoliset tehosteet ja efektit, jos sellaiset kiinnostavat. Minä en kuvaa jpg-kuvia kuin pakon edessä, mutta pyyhkäisypanoraama on hauska ja kas kummaa, juuri se Canonista puuttuukin. Onneksi Lightroom osaa nykyään tehdä raakakuvistakin panoraaman.

Canon G5 x @ 24 mm, f/4, 1/160 s. ja ISO 125.

Kuvan tekninen laatu on samaa tasoa kuin G3 X -mallissa, eli hyvä. Raakakuvissa on mukavasti työvaraa ja sopivalla terävöityksellä yksityskohtia nousee esiin hienosti. Kohina pintautuu häiritsevästi jossain ISO 1600 tienoilla. Kuvan teknisessä laadussa tässä kennokoossa ykkönen on kuitenkin edelleen Sony RX100IV, jonka kuva on silminnähden terävämpi ja vähäkohinaisempi kuin Canonin.

Canon G5 x @ 100 mm, f/2.8, 1/13 s. ja ISO 125.

Canonin zoom on optisesti ihan kelpo, mutta kuvan reuna-alueet jäävät hieman turhan pehmeiksi varsinkin laajakulmalla. Tämä on ihan tyypillistä kompaktikameroissa, mutta odotin parempaa Canonilta. Kuvanvakaaja auttaa kuvaamaan tärähtämätöntä silloinkin kun valotusaika venähtää. Sain laajakulmalla terävää vielä n. 1/4 s ajalla ja vastaavasti telellä n. 1/10 s. ajalla, kun keskityin hieman.

Pitää kuitenkin muistaa, että nettikäyttössä kuvanlaatu riittää paremmin kuin hyvin ja tekemäni A3-tulosteet näyttävät nekin esittelykelpoisilta.

Canonilla voi myös kuvata FullHD-videoita, mutta videokuvan laatu on keskinkertainen. Parhaallakin laadulla kuva on hieman pehmeä, eikä samalla tasolla kuin esim. Sony RX100IV:n FullHD. Satunnaiseen elokuvailuun G5 X sopii, mutta innokas videokuvaaja etsii toisen kameran.

Kameran mukana tulee erillinen akkulaturi, mutta myös usb-lataus käy, mikä on hyvä ominaisuus.

WiFi kuuluu vakiovarustukseen, kuten melkein kaikissa kameroissa nykyään.

Kokonaisuutena Canon G5 X monipuolinen kamera, mutta raakakuvaaja kaipaisi lisää ripeyttä lähinnä kuvausnopeuteen ja kuvien tallennukseen. Kuvaaminen on mukavaa ja säätimet toimivat pääosin luontevasti, mutta automaattivalotuksella etsinkuva näyttää valotuksen epäloogisesti. Ominaisuuksien ja ulkonäön perusteella G5 X lupaa enemmän kuin lopulta lunastaa, ainakin minulle. Kamera on silti ehdottomasti tutustumisen arvoinen, koska jokaisella meillä on omat painotuksensa ja mieltymyksensä kuvaustyökalun suhteen. Canon G5 X maksaa n. € 800,-.

Parasta on erittäin tukeva rakenne, kunnollinen etsin ja hyvät säätimet. Huonointa on raakakuvan kanssa hitaaksi käyvä kuvaaminen.

Täydelliset tekniset tiedot ovat Canonin sivuilla.

Testitulosteet teemme Hahnemühlen paperille yhteistyössä Interfoton kanssa.

Kirjoittaja on kuvaaja, joka ottaa teräviä raakana.

Artikkeli Canon G5 X kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Matti Sulanto

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 36 mm, f/3.2, 1/40 s. ja ISO 64

Uusi Leica on aina tunteita herättävä tapaus ja viimeksi sellainen koettiin n. kuukausi sitten, kun saksalainen valmistaja esitteli uuden järjestelmäkameran ja osittain uuden järjestelmän. Leica SL objektiiveineen käyttää samaa bajonettia kuin Leica T, mutta kenno on ihan oikea kinokokoinen. Näin alkuun on saatavana vain yksi objektiivi, mutta ainakin kaksi muuta on jo luvattu. Leica T:n optiikat sopivat myös, mutta kuva-ala on pienempi APS-C, ja Leica M ja R -objektiiveja voi käyttää käsitarkennuksella sovittimen avulla.

Leica SL ja Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph.

Sain kokeilla Leica SL -runkoa ja normaalizoomia Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph parin päivän ajan. Kokeiluaika oli siis varsin lyhyt, joten olen kirjannut tähän niitä huomioita mitä esiin tuli, mutta jotain on varmaan jäänyt huomaamattakin.

Pikkunäyttö sallii takanäytön poiskytkemisen kokonaan.

Muotoilu ja design jatkavat siitä mihin T-malli jäi. Runko on kahdesta koneistetusta alumiinipalasta kasattu, mutta tuntuu kuin se olisi yksi kimpale metallia. Kokonaisuus on erittäin viimeistellyn tuntuinen ja kestänee kovaakin käyttöä, johon sääsuojaus antaa lisäturvaa.

Näytön ympärillä olevat napit voi ohjelmoida eri toiminnoille, kuten valotuskorjailu.

Kulmikas runko on iso, eikä Leica ole edes tavoitellut pientä kokoa. Ehkä yksi syy on se, että tasokkaat kinarin piirtoympyrällä varustetut (zoom)objektiivit eivät voi olla minikokoisia ja siksi rungonkaan ei tarvitse olla sellainen. Runkohan on vain osa järjestelmää. Toinen syy voi olla se, että isoihin runkoihin tottuneet ammattikuvaajat ovat herkemmin sinut uuden kameran kanssa, kun ergonomia ei muutu liikaa. Olipa syy mikä tahansa, niin runko on iso eikä erityisen kevyt.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 86 mm, f/5.6, 1/80 s. ja ISO 640

Kuvausote on tukeva, sillä otepintaa riittää isollekin kouralle. Akun sisältävä sormituki sopi minulle aika hyvin, vaikka mitään kättä myötäilevaa muotoilua ei ole. Pakettizoom on niin painava, että tukevasta kuvausotteesta huolimatta kokonaisuus on etupainoinen. Kameran roikottaminen kädessä esim. kävelyn aikana sen sijaan ei tunnu epämukavalta, eikä siltä, että ote kamerasta irtoaisi. En käyttänyt hihnaa kokeilun aikana, vaan pidin kameraa kädessä tai laukussa.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 24 mm, f/8, 1/30 s. ja ISO 250

Ulkonäkö on tyylikäs ja siisti, kun mitään säätimien toimintaan viittaavia tekstejä ei ole, mutta samalla tämä aiheuttaa hämmennystä. Minäkin olen käyttänyt aika monia kameroita, mutta siitä huolimatta en saanut Leicalla kuvaa otettua ennen kuin soitin tukipuhelun maahantuojalle ja valotuskorjailun sain toimintaan vasta luettuani käyttöohjeen. No, omistaja-asteella tämä ei ole iso haitta, mutta satunnaiselle käyttäjälle jopa perustoimintojen käyttäminen voi olla aluksi vaikeaa. Kun sitten pääsin kuvaamaan, niin SL oli mitä mukavin laite.

Etsin on parasta mitä olen nähnyt missään kamerassa optiset ja sähköiset mukaanlukien. Leican 4,4 miljoonan kuvapisteen etsinruutu saa muut sähköetsimet näyttämään karkeilta ja optiset entistä ankeammilta.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 24 mm, f/2.8, 1/30 s. ja ISO 320

Käsitarkennus sujui ihan ilman mitään apuja. Ei tarvinnut kytkeä focus peakingia tai suurennettua kuvaa, vaan etsimestä näki melko helposti tarkennuksen. Tällainen on käsitarkentajalle ihan unelmatilanne, koska koko kuva on selkeästi näkyvissä kaiken aikaa. Kuvan suurentaminen tai fp häiritsevät aina jonkin verran.

Vaikka etsinkuva on hieno, niin etsimen toiminta ei kaikilta osin ole ihan sujuvaa. Sähköisen etsimen yksi parhaita puolia on valotuksen esikatselu reaaliajassa. Hyvin toteuteusta etsimestä kuvaaja voi nähdä kaiken aikaa miten kuva valottuisi. Automaattivalotuksella SL:n etsin näyttääkin valotuksen niin kuin pitää huomioiden valotuskorjailun vaikutuksen. Käsisäädöllä (M) sensijaan toiminta on ihan käsittämätöntä ja näyttää valotuksen vain kun laukaisin on painettuna puoliväliin. Valotuksen säätö livenä on siis miltei mahdotonta, koska samaan aikaan pitäisi painaa laukaisinta ja kääntää säätökiekkoja.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 90 mm, f/4, 1/80 s. ja ISO 2500

Automaattitarkennus ainakin pakettizoomilla on todella nopea ja tuntui vähintäänkin yhtä ripeältä kuin Olympus nopeimmillaan. Tarkennus käyttää ainoastaan kontrastintunnistusta, joten voi olla, että liikkuvan kohteen seuraaminen ei ole parhaiden peilijärkkäreiden tasolla, mutta sitä voinut kokeilun aikana todeta. Normaalissa kuvaamisessa tarkennus toimii hienosti. Tarkennuspisteen siirtelyä varten on etsimen oikella puolella pieni joystick, jolla piste siirtyy vaivatta hetkessä sinne mihin kuvaaja haluaa. Tosin, äärimmäiset tarkennuspisteet jäävät melko kauas kuvan reunoilta, mikä yllättää, koska monessa peilittömässä tarkennusalue kattaa lähes koko kuva-alan ja joissakin koko alan.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 46 mm, f/5.6, 1/50 s. ja ISO 250

Käyttösäätimien toiminta ihmetytti jonkin verran. Leicassa on kaksi komentokiekkoa valotuksen säätöä varten ja käsisäädöllä (M) kiekot toimivatkin ihan loogisesti: toinen säätää aukkoa ja toinen aikaa. Puoliautomaatilla (esim. A) toiminta sen sijaan on vähintäänkin kummallista. Peukalokiekolla voi valita aukon, mutta toinen kiekko on toimeton ja valotuskorjailun saa päälle joko valikosta tai takanäytön vieressä olevaa nappia painamalla. Pakko taas kysyä, että onko yksikään valokuvaaja kuvannut SL:n prototyypillä? Miksei valotuskorjailu ole toisella kiekolla, joka nyt on toimintaa vailla? Nykyisellä järjestelyllä tulee toimeen, mutta ei se kaikista sujuvin ole.

Takanäyttö ei käänny, mutta siitä voi koskettamalla ohjata kameran toimintoja. Näytön kuva on perushyvä, mutta loistavan etsimen pariksi olisi takaseinäänkin voinut upottaa huippunäytön.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 24 mm, f/5.6, 1/30 s. ja ISO 200

Kuvien katseluun liittyy myös yksi erikoinen piirre. Jos käytössä on vain raakakuva, joka Leicassa on DNG niin kuin pitääkin, niin katselukuvan suurentaminen ei onnistu. Tai kuvaa voi kyllä suurentaa, mutta suurennos on pelkkää suttua. Pitää siis kuvata myös täyden koon jpg, jos haluaa tarkistaa esim. kuvan terävyyttä kameran näytöltä. Kun ensimmäisen kerran suurensin kuvaa takanäytöllä, niin säihkähdyksestä toivuttuani epäilin, että minulla oli vahingossa käsitarkennus päällä, kun kuva oli ihan puuroa. Kuvien katselu ja suurentaminen on viiveetöntä joka tilanteessa.

M-sarjan objektiivien kanssa runko muodostaa mukavasti käytettävän paketin.

Kokeilin SL:aa myös käsitarkenteisen Leica Summarit M 75 mm f/2.5 -objektiivin kanssa ja kokonaisuus oli aika kätevän oloinen. Lähitulevaisuudessa SL:n ostaja joutuukin luultavasti turvautumaan joko M- tai R-optiikkaan, koska pakettizoomia lukuunottamatta muita natiiveja objektiiveja ei ole saatavana. Jos käsitarkennus ei haittaa, niin tämän lyhyen kokemuksen perusteella SL:n pariksi sopii hyvin esim. M-lasi, mutta kuvanvakaajaa ei silloin ole. Kun rungossa on kiinni joku muu kuin massiivinen zoom, niin yhdistelmän käsittely on lähes kevyttä.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 29 mm, f/8, 1/30 s. ja ISO 320

Leican kuvakoko on 24 Mp, johon on luultavasti päädytty siksi, että se on riittävä lähes kaikkeen käyttöön, mutta ei liian raskas prosessoitava nopeaan 11 k/s sarjakuvaukseen ja kuvien katseluun. Saattaapa olla, että enemmillä pikseleillä olisi jo menty jo S-mallin reviirille, jota ehkä halutaan suojella. Kuvan tekninen laatu on varmasti niin hyvä kuin voi olla, mutta ei sen parempi kuin muissakaan tämän hetken 24 Mp huippukameroissa, kuten esim. Nikon D750 tai Sony A7II.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 24 mm, f/5.6, 1/30 s. ja ISO 160

Peruszoom on niin ikään optisesti laadukas ja tulevat objektiivit eivät varmasti ole huonompia, mutta hyvää lasia saa muihinkin kameroihin, varsinkin jos on valmis käyttämään tuhansia euroja yhteen objektiiviin. Pelkällä kuvan teknisellä laadulla Leica SL ei voi ylpeillä sen enempää kuin mikään muukaan kamera.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 80 mm, f/4, 1/80 s. ja ISo 5000

Muutamasta mainitusta käytettävyyden kannalta omituisesta seikasta huolimatta Leica SL on mukava ja jopa hauska kamera. Aineksia on vaikka ammattilaisen työkaluksi, kunhan järjestelmä kasvaa. Leica Q on edelleen kuitenkin ylivoimaisesti hauskin Leica, jolla olen kuvannut. Ehkä SL varustettuna esim. natiivilla 35 mm f/2 af-objektiivilla voisi yltää lähes samaan.

Leica ei varmasti edes halua olla massojen kameramerkki ja siinä suhteessa SL on onnistunut malli. Mekaaninen toteutus ja pelkistetyn kaunis design varmasti vetoavat Leica-faneihin ja muihin maailman varakkaisiin, joille kamera tarkoittaa samaa kuin Leica. Ehkä juuri design ja viimeistely ovat ne seikat, jotka lopulta erottavat SL:n muista kameroista.

Leica SL + Vario-Elmarit SL 24 – 90 mm f/2.8 – 4 asph. @ 24 mm, f/4.5, 1/30 s. ja ISO 1600

Kamerana SL on siinä mielessä samalla viivalla kuin muutkin järkkärit, että se on vain tavallinen kamera, joskin hienosti viimeistelty sellainen, mutta ei ainutlaatuinen samalla tavalla kuin M-sarjan kamerat.

En tiedä voiko SL:n hankintaa perustella järkisyillä tai onko sinänsä hyvä käyttökokemus hankintahinnan veroinen? Ehkä siihen voi vastata vain jokainen omasta puolestaan, mutta ne, joiden ei tarvitse kysyä hintaa saavat SL:n ostaessaan hyvän kameran. Minulla oli hauskat pari päivää SL:n ohjaimissa, mutta vielä en omaani tilannut. Kokeilemani runko ja objektiivi maksavat yhdessä n. € 11678,- sisältäen arvonlisäveron.

Kirjoittaja on kuvaaja, joka ei katso peiliin.

Artikkeli Leica SL kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Sigma on Art-sarjan objektiivit ovat jo tunnettuja laadusta ja kohtuullisesta hinnasta. Uusin Art on valovoimainen 20 mm f/1.4 superlaajakulma, joka varmasti houkuttaa monia, eikä ihan vastaavaa edes löydy muilta valmistajilta.

Sigma Art 20 mm f/1.4 + Metabones + Sony A7RII

Mekaaninen rakenne ja muotoilu noudattelee muista Arteista tuttuja linjoja. Ulkonäkö on lähes askeettinen mattamusta, mikä on mielestäni erittäin hyvä asia. Valokuvaustyökalujen ei kuulu näyttää koreilta ja kalliilta, vaan ennemminkin viimeistellyiltä ja tarkoituksenmukaisita. Juuri niin kuin Sigma Art. Automaatti- ja käsitarkennukselle on liukukytkin objektiivin kyljessä, mutta muita käyttösäätimiä ei ole. Tarkennusrengas kääntyy sopivalla vasteella, mutta sähköinen tuntuma on kaukana mekaanisesta. Tätä laajakulmaa käytetään luultavasti 99% automaattitarkennuksella, joten käsitarkennuksen tuntumalla ei ole käytännössä juuri merkitystä.

Vierekkäin Zeiss Distagon 21 mm f/2.8 ja Sigma Art 20 mm f/1.4.

Mekaaninen rakenne on erittäin tukevan tuntuinen, mutta sääsuojaus ei kuulu varustukseen. Sigma on iso objektiivi ja painoakin on lähes kilon verran. Kookas ja pullea etulinssi on kiinteän vastavalosuojan sisällä, eikä suodinkierrettä ole. Etulinssi on komean näköinen, mutta sitä pitää varoa enemmän kuin perinteisempää litteää etulinssiä. Pullea linssi myös ottaa vastaan herkästi esim. sadepisarat, mikä on ajankohtaista tähän vuodenaikaan ulkokuvauksessa.

SIgman etulinssi on iso ja voimakkaan kupera.

Kokeilin automaattitarkennusta sekä Canon 5DIII että Sony A7RII -rungoissa. Canonin kanssa tarkennus oli nopea ja varma kaikissa tilanteissa, mutta joskus täydellä aukolla tarkennus meni hiuksenhienosti ohi. Ei niin, että kuva olisi pilalla, vaan niin, että sen huomasi suurennettua kuvaa isolta näytöltä katsoessa. Tarkennus toimi yllättävän hyvin myös Metabones adapterilla Sonyn kanssa, mutta hitaammin kuin Canonissa. Käytin automaattia kuitenkin kuvatessa, sillä nopeus oli aivan riittävä. Hämärässä tarkennus hidastui, jos objektiivi oli himmennettynä reilusti, mutta täydellä aukolla nopeus oli kohtalaisen hyvä.

Sony A7RII + Sigma 20 mm f/1.4 Art @ f/2, 1/5 s. ja ISO 100.

Optinen suorituskyky on kokonaisuutena erinomainen. Täydellä aukolla kuvan keskiosa on terävä ja kontrastikas. Aukko f/1.4 on käyttöaukko niin kuin pitääkin, koska siksi se ostetaan. Pieni himmennys parantaa kuvan terävyyden ja kontrastin erittäin hyväksi kuvan keskiosassa, joka on parhaimmillaan aukoilla f/2.8 – 5.6. Valon taipuminen alkaa vaikuttaa aukolla f/8, mutta aukko f/11 on vielä käyttökelpoinen.

Sony A7RII + Sigma 20 mm f/1.4 Art @ f/2, 1/4 s. ja ISO 100.

Kuvan reunat ovat täydellä aukolla terävät ja kontrasti on hyvä. Äärimmäiset nurkat ovat lievästi pehmeät, myös hajataitto ja coma huonontavat kuvaa. Kokonaisuutena kuitenkin koko kuva-ala aukolla f/1.4 on käyttökelpoinen ja yllättävän tasokas. Kuva-alan terävyys ja kontrasti tasoittuvat himmentämällä ja parasta jälkeä tulee aukolla f/5.6, jonka jälkeen valon taipuminen vähitellen pehmentää kuvaa.

Sony A7RII + Sigma 20 mm f/1.4 Art @ f/1.4, 1/10 s. ja ISO 100.

Valovoima yhdistettynä hyvään kuvanlaatuun antaa mahdollisuuden hyödyntää lyhyttä terävyysaluetta superlaajakulmalla, mikä sopivasti käytettynä tuo kuviin kolmiulotteista vaikutelmaa.

Vastavalo aiheuttaa yleensä ottaen vähän ongelmia, mutta kuvan ulkopuolella oleva kirkas valo voi tehdä ikävän vaalean läiskän kuvan reunaan.

Valaisin on kuva-alan ulkopuolella, mutta kuvaan tulee vaalea läiskä, joka suurenee himmentäessä. Sony A7RII + Sigma 20 mm f/1.4 Art @ f/11, 2,5 s. ja ISO 100.

Sama tilanne kuin yllä, mutta täydellä aukolla. Sony A7RII + Sigma 20 mm f/1.4 Art @ f/1.4, 1/25 s. ja ISO 100.

Vääristymät on hyvin korjattu, eikä niistä ole käytännön haittaa. Vinjetointia näkyy luonnollisesti täydellä aukolla, mutta jo yhden aukon himmennys auttaa paljon ja valousuusero tasoittuu lähes kokonaan aukolla f/5.6.

Kromaattisia poikkeamia näkyy vain vähän ja jos ne häiritsevät, ne on helppo poistaa esim. Lightroomin säätimillä.

Sigma Art 20 mm f/1.4 on erittäin hyvä laajakulma ja yksi parhaista 20 millisistä. Mitään merkittävää huonoa on vaikea keksiä mekaanisesta tai optisesta toteutuksesta. Iso koko, paino ja pullea etulinssi, joka estää normaalien suodattimien käytön ovat joissain tapauksissa miinusta. Kaiken kruunaa vielä kohtuullinen alle 900 euron hinta.

Testikuvat ovat vähän turhan yksipuolisia, mutta siihen on syynsä. Kirjoitin jutun valmiiksi ennen matkalle lähtöäni ja tarkoitukseni oli viimeistellä se myöhemmin. Niin teinkin, mutta unohdin kuitenkin ladata osan kuvista palvelimelle ennen matkalle lähtöäni, enkä pääse niihin nyt käsiksi. Pahoittelen.

Artikkeli Sigma Art 20 mm f/1.4 kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Minulla ei ole koskaan aikaisemmin ollut käytössä n. 6 tuuman näytöllä varustettua älypuhelinta ja kun sellaisen kokeilu tuli eteen, niin suhtauduin epäilevästi ja ajattelin, että en luultavasti pidä isokokoisesta puhelimesta. Otin Samsung S6 edge plussan kuitenkin kokeiltavaksi, sillä olihan se selvitettävä, että onko iso koko hyvä vai huono.

f/1.9, 1/1400 s. ja ISO 40

Ainakin Samsung on komean näköinen ja myös tuntuu kertaluokkaa laadukkaammalta kuin esim. muovinen S5, joka ei laitteena mielestäni ollut huono, mutta muovisuus teki siitä halvan tuntuisen. Reunoista kaartuvalla näytöllä varustettu edge+ on hienosti viimeistelty ja täyttää kaikki premium-laitteen ulkoiset tunnusmerkit.

Kaarevasta näytöstä ei ole käytössä juurikaan etua tavalliseen litteään näyttöön verrattuna. Kaarevaan reunaan saa esille asiota, kuten yökellon tai soittajasta kertovan värin, mutta aika pikkujuttuja ne ovat.

f/1.9, 1/10 s. ja ISO 250

Näytön kuva on erittäin hyvä ja katseltavissa kohtalaisesti jopa kirkkaassa auringonpaisteessa. Valokuvat ja videot näyttävät lähes yliluonnollisen hienoilta, kuten muillakin vastaavilla näytöillä, joissa on tiheästi pikseleitä. Kun saman kuvan avaa isolle näytölle pienemmällä pikselitiheydellä, niin totuus paljastuu, kun kuva ei olekaan enää niin hieno.

f/1.9, 1/50 s. ja ISO 80

Iso näyttö on todella mukava käytössä ja paljon parempi kuin pieni. Puhelintoimintojen hallinta yhdellä kädellä ei ole sujuvaa, mutta sehän on vain pieni osa käytöstä. Esim. sähköpostien käsittely tai netin selailu ovat nautittavia kun näytössä on pinta-alaa.

f/1.9, 1/570 s. ja ISO 40

Näyttö on pinnoitettu niin, että se hylkii sormenjälkiä kiitettävästi ja pysyy siistinä. Takakansi vastaavasti suorastaan imee sormenjälkiä, mutta se ei ole minua isommin häirinnyt, vaikka ei kauniilta näytäkään. Katselen kuitenkin käytännössä näyttöä enkä takakantta.

f/1.9, 1/35 s. ja ISO 160

Samsungin käytettävyys ei ole ihan paras, koska laitteessa on liian monta kosketusherkkää kohtaa. Kun näyttö on aktiivinen, siis ei lukittu, niin on miltei mahdoton pidellä laitetta koskettamatta tahattomasti jotain painiketta, josta seuraa tarpeeton toiminta. Samsungia täytyy käsitellä aivan reunoista tosi varovasti, niin mitään ylimääräistä ei tapahdu. Olen muutaman kerran lyönyt vahingossa luurin korvaan soittajalle, kun olen ottanut hälyttävää puhelinta taskusta ja olen lukuisat kerrat tahattomasti sulkenut näytön tai käyttämäni ohjelman. Kokemuksen kautta käyttöä oppii, mutta parannettavaa olisi. Tässä suhteessa Applen puhelimet ovat selvästi parempia.

f/1.9, 1/25 s. ja ISO 250

Samsungin kamera on omassa sarjassaan varsin hyvä. Valittavissa on täysautomaatti- tai pro-tila, jossa valotusarvoja voi säätää. Olen kuvannut lähes kaikki kuvani täysautomaatilla, koska se toimii ja jos haluan säätää, niin otan esiin ihan oikean kameran. Puhelinkameran pitää olla sellainen, jota ei tarvitse liikoja säädellä. Valotukseen ja tarkennukseen voi täysautomaatillakin vaikuttaa koskettamalla näyttöä.

Kamerassa on muitakin ohjelmia, mutta en ole niitä juuri käyttänyt, koska niistä ei ole minulle hyötyä tai iloa. Panoraamaa olen käyttänyt, koska se on hauska ja toimii.

Panoraama tekee hyvää jälkeä. Lisäsin hieman vinjetointia jälkeenpäin.

Pikseleitä on n. 16 miljoonaa ja täyden tarkkuuden kuvaan tuleekin ihan mukavasti yksityiskohtia, jos kuvausolosuhteet ovat suotuisat: paljon valoa. Olen kuitenkin käyttänyt 8 Mp kuvakokoa, koska se riittää siihen mihin puhelinkuvia käytän ja saan kuvasuhteeksi 4:3 vakion 16:9 sijasta.

f/1.9, 1/620 s. ja ISO 40

Herkkyyden noustessa yksityiskohdat katoavat kuvasta, mutta puhelimen omalta näytöltä katsottuna kuvat ovat silti varsin hyvännäköisiä. Koska suurin osa puhelinkuvista katsotaan samalla tai vastaavalla laitteella, jolla ne on kuvattu, niin kuvan laatu ei ole iso ongelma korkeillakaan herkkyyksillä. Objektiivin hyvä f/1.9 valovoima auttaa pitämään herkkyyden kohtuualhaisena hämärässäkin.

f/1.9, 1/3000 s. ja ISO 40

Reissun päällä en ole voinut tulostella, mutta kokemukseen perustuen sanoisin, että täyden 16 Mp tarkkuuden kuvasta tulee kohtalaisen laadukas A3+ tuloste, jos kuvaaminen on tehty huolella ja sopivissa olosuhteissa.

Samsung tekee sävykästä ja valmiin näköistä kuvaa useimmissa tilanteissa. Olen pitänyt auto-hdr valintaa päällä, koska se auttaa kontrastikkaissa kuva-aiheissa, mutta saattaa tehdä joskus hieman loivaa jälkeä. Loiva kuva on kuitenkin helpompi korjata kuin liian jyrkkä, josta puuttuu sävyjä.

HDR päällä.

HDR pois.

Viiden megapikselin etukameralla voi tyydyttää itsensäkuvaamisen tarpeen ja laatu riittää siihen mainiosti.

Videota voi kuvata 4k-laatun asti, mutta olen kuvannut videoni FullHD-laadulla, koska se on niin paljon kätevämpi käsiteltävä ja kelpaa tarpeeksi hyvin. Videokuvauksen voi käynnistää milloin vain, mutta jos valokuvalle on valittuna muu kuin 16:9 kuvasuhde, niin videon tarkka rajaaminen etukäteen on mahdotonta. Se ei ole paha ongelma, mutta Samsung olettaa selvästi, että valokuvatkin otetaan 16:9 kuvasuhteella, joka on mielestäni liian pitkä. Kyse on tietenkin makuasiasta, mutta minä kuvaan mieluiten 4:3 tai 3:2 kuvasuhteella valokuvat. Alla lyhyt videoklippi suoraan kamerasta.

Muistikorttipaikkaa ei enää ole, mikä on mielestäni miinus. Akkuakaan ei voi itse vaihtaa, mutta se taas ei haittaa, koska normaalikäytössä ainakin minulla virta on riittänyt aivan hienosti. Samsungissa on pikalataus, jonka avulla akku latautuu lähes tyhjästä melkein täyteen reilusti alle tunnissa, mutta laturin pitää tukea pikalatausominaisuutta.

Kokonaisuutena Samsung S6 edge+ on hyvä mobiililaite ja iso näyttö on parempi kuin pieni. Parasta on ulkonäkö, kamera ja näyttö. Huonointa on käsiteltävyys kun näyttö on aktiivinen.

Artikkeli Samsung S6 edge+ kokeilussa julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Tämän talven matkalle päätin ottaa laukuksi Lowepro ProTactic SH 180 AW:n. Valintaan vaikutti huomattavan paljon se, että laukun alle saa jalustan kahdella hihnalla kiinni. En tiedä onko muilla merkeillä vastaavia ratkaisuja, mutta ainakaan pienellä etsinnällä ei ihan samanlaista löytynyt.

Pieni jalusta kulkee hienosti mukana.

Olen omistanut useita Lowepro-laukkuja vuosien varrella ja niissä on ollut hyvä hinta-laatusuhde. Viime vuoden puolella myin kasan vanhoja kameroita pois ja löysin ostajalle kuljetusta varten komerosta vanhan Lowepro-repun. Ihmettelin hetken mikä repussa oli niin outoa, kunnes huomasin, että siitä puuttui läppäritasku. Reppu oli siis ajalta, jolloin ei vielä läppäreitä kuljeteltu mukana, mutta vaikka käytön jälkiä näkyikin, niin kassi oli vielä aivan kunnossa. Ikää täytyi kuitenkin olla vähintään 15 vuotta.

ProTactic SH 180 AW on kolmen olkalaukun mallistosta keskimmäinen koko. Muut ovat SH 120 ja SH 200. Tämän matkan käyttöön täydellinen koko olisi ollut SH 120 ja SH 180 -mallien välistä, mutta koska sellaista ei ollut, niin otin lähimmän sopivan.

Sisätilat ovat muodoltaan perussettiä.

Valmistajan mukaan SH 180 sopii peilittömälle järjestelmälle tai pienelle peilijärjestelmälle. Olen luetellut reissukalustoni erillisessä jutussa, mutta laukkuun mahtuu helposti Sony A7RII, Zeiss Loxia 2/35, Zeiss Loxia 2/50, Sony RX100IV, Canon Legria Mini X, Polaroid Zip -tulostin ja Rode Wireless Filmmaker kit. En ole kokeillut mahduttaa peilikameraa laukkuun, mutta esim. Nikon D750 tai Canon 5DIII parin optiikan kanssa mahtunee vaivatta kyytiin.

Laukku on tosi tukevaa tekoa ja kestänee kovaakin käyttöä. Kansi on puolikova ja siinä on vetoketju keskellä, joten kantta ei välttämättä tarvitse avata päästäkseen sisuksiin käsiksi. Kannen voi sulkea muovisoljella, mutta reunoja kiertää myös vetoketju ja jos se on kiinni, niin tavarat ovat tosi turvallisesti sisällä. Olen käyttänyt kannen sulkemiseen vain solkea, koska se tuntuu riittävältä, mutta toisenlaisissa olosuhteissa, kuten vaikka lumisateessa vetoketju on varmasti hyvä varuste. Etuseinässä ja päädyissä oleviin Molle-lenkkeihin saa roikkumaan lisävarusteita tarpeen mukaan.

Kansi aukeaa myös keskeltä. Lyhyt kantohihna on kätevä lisä.

ProTactic kestää mietoa sadetta sellaisenaan, mutta varustukseen kuuluu myös sadesuoja rajuilman varalle. Irrotin sadesuojan omasta laukustani, koska en ajatellut olla rankkasateessa kovin kauan, jos ollenkaan. Olen matkan aikana joutunut pieneen sadekuuroon pari kertaa, eikä laukkuun ole mennyt vettä sisälle.

Sade ei pääse laukkuun ihan helposti.

Tukeva rakenne tuo myös painoa, joka ei muuten haittaa, mutta lentomatkustamisessa voi joskus pienikin lisämassa ratkaista. Eipä tosin ole tällä matkalla vielä ainakaan kukaan laukkujen painosta valittanut.

Käytössä ProTactic on toiminut juuri niin kuin olkalaukun pitääkin. Kantohihna voisi olla ehkä hieman tuhdimpikin, mutta olkapehmuste on sopiva, eikä kantaminen ole ollut rasite edes pitkän päivän aikana. Eihän olkalaukku tietenkään hyvää reppua voita, jos tavaroita pitää kantaa pitkiä matkoja, mutta laukku valitaan tarkoituksen mukaan. Jalusta kulkee laukun alla lähes huomaamatta, mutta luonnollisesti kovin pitkää jalustaa mukana ei voi kuljettaa ainakaan kätevästi.

Olkahihna voisi olla paksumpikin, mutta pehmusteosa on juuri sopiva.

Sisätilat ovat perustavaraa muodoltaan ja mukana tulevilla väliseinillä voi tilat jakaa omalle kalustolle sopivalla tavalla. Takaseinässä on tasku, jonka pohjassa olevan vetoketjun avaamalla laukku solahtaa perässä vedettävän laukun aisan ympärille. Etuseinässä on myös tasku, joka jää kannen alle ja kannen sisäpuolella on muistikorttitaskuja. Olen saanut pikkutavarat, kuten kynän, passin, vara-akut, puhelimen ym. mahtumaan, mutta pari kertaa olen kaivannut lisätaskua esim. laukun päätyyn.

Etuseinän taskuun mahtuu puhelin, passi ym.

Olen ollut tyytyväinen ProTactic-laukkuun, mutta reilun kuukauden reissaamisen jälkeen olen sitä mieltä, että pärjäisin hieman vähemmänkin tukevalla laukulla ja itse asiassa ennustelin sitä jo matkalle lähtiessäni. Toisaalta jalustan kuljetusmahdollisuus on tosi hyvä, koska edellisellä reissullani jalusta oli enimmäkseen majapaikassa, koska en viitsinyt sitä kädessä kantaa.

Kunnon pehmusteet ilmeisesti myös eristävät jonkin verran. Olen muutaman kerran laittanut juomavesipullon laukkuun ja vesi on pysynyt yllättävän hyvin viileänä, vaikka olen kantanut laukkua tunteja yli +30 asteen lämmössä.

Ulkonäkö on täysin makuasia ja kameralaukkuna ProTactic on asiallisen ja tarkoituksenmukaisen näköinen. Matkalla kuitenkin joskus toivoisi, että laukku ei näyttäisi kameralaukulta ollenkaan.

Kokonaisuutena Lowepro ProTactic SH 180 AW on hyvä olkalaukku, jonka parhaat puolet ovat tukeva rakenne ja Molle-lenkit, joihin saa lisätarvikkeita hyvin kiinni. Tukevaa laukkua etsivän kannattaa ilman muuta huomioida ProTactic-mallisto ennen ostopäätöstä. Mallistoon kuuluu myös reppuja. ProTactic SH 180 AW maksaa n. € 120,-.

Laukun ostaminen on kuvauskaluston vaikeimpia hankintapäätöksiä, koska sopivuuden omaan käyttöön huomaa vasta muutaman viikon käytön jälkeen. Siksi ostopäätöstä ei missään nimessä kannata tehdä pelkästään esim. tämän jutun perusteella, vaan kannattaa mahdollisuuksien mukaan käydä tutustumassa laukkuihin hyvin varustetussa kaupassa.

Matkalla mukana:

Artikkeli Lowepro ProTactic SH 180 AW reissukäytössä julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Canon julkisti eilen uusimman version villieläin-, urheilu- ja lehtikuvaukseen tarkoitetusta mallistaan, jota voi myös pitää koko malliston huippurunkona. Canon 1D X Mark II näyttää paperilla aika laimealta uudistukselta jo senkin vuoksi, että ulkonäkö edeltäjämalliin verrattuna on lähes identtinen. Ulkokuoren alla on kuitenkin lähes kaikki uutta, nopeampaa ja parempaa.

Canon 1D X Mark II.

Hyvän ammattityökalun tekeminen onkin pitkäjänteistä tuotekehitystä ja takuuvarmojen ratkaisujen edelleenkehittämistä. Ammattimallissa ei voi kokeilla mitään uusia ominaisuuksia, vaan kameran täytyy olla valmis ja varma työkalu.

Canonilla korostettiin erityisesti uuden kameran parantunutta kuvaprosessointia, jossa on pyritty siihen, että kuvaaja saisi mahdollisimman valmista kuvaa suoraan kamerasta nopeatempoisen työnsä tueksi. Kameraan on mm. tallennettuna kaikkien EOS-objektiivien tiedot, jotta jpg-kuvasta voidaan korjata objektiivin optiset virheet mahdollisimman hyvin.

Canon 1D X Mark II kiinnostaa.

Nopeutta on myös jopa 16 kuvan sekuntivauhdilla tykittävä sarjakuvaus ja iso puskurimuisti. Canonin edustaja kertoi, että he ovat omissa testeissään saaneet 14 kuvaa sekunnissa nopeudella 194 kuvan sarjoja pakkaamattomalla raakakuvalla Cfast 2.0 kortille, mutta jos nopeus laskettiin 12 kuvaan sekunnissa, niin samalla kortille saattoi kuvata yli 500 kuvan sarjan. Teknisissä tiedoissa ilmoitetaan sarjan pituudeksi 170 raakakuvaa 14 k/s nopeudella.

Uuden kennon pitäisi olla huomattavasti aikaisempaa herkempi ja dynamiikan parempi. Kennon pohjakohinaa on saatu vähennettyä ja valmistajan mukaan käyttökelpoista jälkeä tulee myös suurimmalla ISO 409600 herkkyydellä.

Automaattitarkennus on myös uusittu tarkennuspisteiden herkkyyttä lisäämällä ja liikkuvaa kohdetta seuraavan tarkennuksen parannuksilla. Nikonin esittelemän automaattisen kalibroinnin kaltaista ominaisuutta ei uudessa Canonissa kuitenkaan ole. Videokuvauksessa Canonin Dual Pixel -teknologia on mukana ja kohteen pitäisi pysyä terävyysalueella, vaikka kamera tai kohde liikkuu.

Videokuvaustakin kokeiltiin.

Canon 1D X Mark II korvaa mallistossa myös 1D C:n, koska video-ominaisuudet ovat niin vakuuttavat. Joitakin elokuvaajille tärkeitä ominaisuuksia kuitenkin puuttuu, kuten C-Log. Videolaatu on parhaimmillaan digitaalielokuvan standardin mukaista 4096 x 2160 pikseliä, johon tarvitaan Cfast 2.0 -kortti, mutta rautatasolla ei korttivaatimusta ole rajoitettu, eli nopealla CF-kortillakin voi yrittää kuvata 4k-videota. Videokuvauksessa kennolta käytetään ns. Super35-kokoinen alue, jolla objektiivin kuvakulma kapenee n. 1,3 kertaiseksi. Videosta voi myös tallentaa 8,8 Mp valokuvia. Tarkennusta voi videokuvauksen aikana hallita kosketusnäytöltä tai langattomasti esim. tabletista.

Canon 1D X Mark II + EF 11 – 22 mm f/4 L USM.

Maalivahtia varten oli rakennettu valaistus.

Canon oli nähnyt vaivaa ja järjestänyt koekuvaustilaisuuden Hartwall Areenalle, mutta kuvauspisteet olivat kokolailla valmiiksi aseteltuja ja testaajat lähinnä painoivat valmiiksi asetetun kameran nappia. Omatoiminen kokeilu oli miltei mahdotonta. Hyvää tässä oli tietenkin se, että Canon 1D X Mark II on niin monipuolinen kamera, että sopivien asetusten löytäminen kuhunkin tilanteeseen kestää aikansa ja kun asetukset olivat valmiina, niin kuvaaminen oli helppoa.

Kohdetta seuraava tarkennus testissä.

Vaikutelmaksi jäi tukeva ja nopeasti reagoiva työkalu urheilun sun muun toiminnan kuvaamiseen. Sarjakuvaus ja automaattitarkennuksen toiminta vakuuttivat. Varsinkin kohdetta seuraava tarkennus tuntui suorastaan takertuvan kohteeseen kiinni. Videon automaattitarkennus näytti demossa toimivan hienosti samoin kuin kameran ohjaus tabletista käsin. Kuvanlaadusta en voi jpg-kuvien perusteella sanoa oikein mitään ja kamerat olivat lisäksi esituotantomalleja, joten lopullinen arvostelu pitää jättää tuonnemmaksi.

Canon 1D X Mark II + EF 70 – 200 mm f/2.8 L USM.

Jäin lopuksi miettimään, että kuka oikeasti omilla rahoillaan ostaa tällaisen kameran. Canon 1D X Mark II on täysin ylimitoitettu tavalliseen lehtikuvaukseen ja satunnainen jääkiekko- tai jalkapallo-ottelun kuvaus sujuu vähemmälläkin rungolla. Kun yhtälöön vielä lisää free-lehtikuvaajien surkeat keikkapalkkiot, niin 6600 euron rungon, puhumattakaan kahdesta, ostaminen tuntuu epärealistiselta. Pelkän yhden rungon hinnalla saa lähestulkoon jo aika hyvän kokonaisen kuvauskaluston. Jäljelle jääkin varakkaat harrastajat, jotka ainakin Suomessa lienevätkin suurin ostajaryhmä.

Canon 1D X Mark II jätti hyvän ensivaikutelman (mitäs muutakaan?), mutta kunnollinen omatoiminen kokeilu olisi paikallaan, jotta ominaisuuksiin voisi perehtyä paremmin.

Kaikki kokeilukamerat olivat esituotantomalleja ja siksi täysikokoisten kuvien näyttäminen ei ole sallittua. Oheiset pari esimerkkiä ovat suoraan kamerasta, mutta pienennettynä.

Canon 1D X Mark II tekniset tiedot löytyvät valmistajan sivuilta.

Artikkeli Canon 1D X Mark II ensivaikutelmia julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.

Olympuksen paljon odotettu 300 mm supertele on saapumassa kauppoihin aivan lähiaikoina, mutta minulla oli mahdollisuus kokeilla pitkää putkea muutaman päivän ajan jo etukäteen. Kokeiluaika oli siis melko lyhyt ja kaiken lisäksi sain flunssan juuri samaan aikaan, joten kunnollinen oikea kuvaaminen jäi aika vähiin. Sinä yhtenä päivänä kun olisin voinut paremmin kuvata satoi lunta aika sakeasti, että se siitä. Sain kuitenkin selvile jotain hyödyllistä.

Olympus E-M1 ja akkukahvan kanssa M.Zuiko 300 mm f/4 asettuu nätisti tasaiselle alustalle. Lieneekö ihan harkittua? ;)

Superteleksi M.Zuiko 300 mm f/4 on miellyttävän kompakti, vaikka taitaakin olla suurin m4/3 objektiivi tällä hetkellä. Painoa on vain n. 1,3 kg, joka on vähän 600 mm vastaavalle kuvakulmalle ja se tekee käsivaralta kuvaamisesta miellyttävää. Jokainen, joka on koittanut kuvata Canonin tai Nikonin 600 millisillä käsivaralta tietää, että se ei ole kovin hauskaa. Vankempikin käsivarsi alkaa täristä aika pian. Toki piilokojussa karhua kytätessä Zuikokin kannattaa laittaa jalustalle, mutta käsivarakuvaaminen on kuitenkin sujuvaa ja sommittelukin onnistuu, kun etsinkuva pysyy paikallaan.

Vastavalosuoja sisäänvedettynä M.Zuiko 300 mm f/4 on varsin kompakti.

Objektiivissa on optinen vakaaja, joka yhdessä runkovakaajan kanssa tekee tuplavakautuksen. Olympus kutsuu sitä nimellä Sync IS ja tällä hetkellä se toimii E-M1 rungossa 4.00 firmiksellä, E-M5II rungossa 2.00 firmiksellä ja tietenkin uusimmassa Pen-F -rungossa. Tulevaisuus näyttää tuleeko Sync IS firmispäivyksellä muihin runkoihin. Tällainen tuplavakaaja onkin lähes pakollinen, sillä pelkkä runkovakaaja ei riitä teleobjektiivien kanssa. Kennon liikevara on vain murto-osa siitä mitä teleobjektiivin vakauttaminen edellyttäisi, joten avuksi on otettava linssien siirtely objektiivin sisällä.

Kyljessä on kytkimet tarkennuksen rajoittimelle ja vakaajalle sekä ohjelmoitava nappi.

Olympus M.Zuiko 300 mm f/4 on erittäin vakaa, sillä pystyin kuvaamaan toistuvasti tärähtämättömiä kuvia 1/50 s. valotusajalla, mikä on aika hyvin 600 mm vastaavalla kuvakulmalla. Enkä tarkoita mitään käyttökelpoisen rajamailla olevia kuvia, vaan ihan täysin tärähtämättömiä. Vielä 1/10 s. ajalla pystyin tekemään tärähtämätöntä jälkeä, joskaan silloin jokainen ruutu ei enää ollut käyttökelpoinen, mutta onnistumisprosentti silti n. 50% luokkaa. Kaikkiaan kuitenkin vaikuttavaa. Rungot olivat E-M1 ja E-M5II.

f/5, 1/50 s. ja ISO 200. Käsivaralta ilman tukea.

Todelliset pikselit ylläolevasta.

Automaattitarkennus on erittäin nopea ja äänetön. Välillä hämärässä oli pientä hapuilua silloin, kun lähtötilanteessa tarkennus oli täysin pielessä, mutta kokemukseni mukaan sellaista sattuu joskus muillakin superteleobjektiiveilla. Liikkuvan kohteen seuraamista ei lumipyryssä voinut luotettavasti tehdä ja se vaatisi muutenkin hieman pidemmän kokeilun. Lentäviä lintuja tähtäilevät joutuvat ehkä odottelemaan Olympuksen seuraavaa ammattirunkoa, jotta tarkennuksen luotettavuus tyydyttää, mutta E-M1 -rungon kanssa tarkennus riittänee aivan mainiosti suurimpaan osaan kuvaustilanteista. Lyhyen kokeilun perusteella omaan käyttööni riittäisi E-M5II kontrastitarkennuskin.

Terkennusrengas liikahtaa taakse, jolloin käsitarkennus on käytössä. Ominaisuuden voi kamerasta ottaa pois päältä, jos on tarve.

Optinen suorituskyky näyttää ensiluokkaiselta ja siihen tulokseen ovat tulleet ainakin ne, joilla on ollut mahdollisuus kokeilla 300 millistä siedettävissä olosuhteissa kunnolla. Myös valmistaja hehkuttaa, että lasi on terävin M.Zuiko. Alussa mainitusta syystä en voi sanoa muuta kuin, että näyttää siltä, että optinen puoli on kunnossa. Eipä tällaista objektiivia kannata tehdäkään, jos sitä ei tee kunnolla.

Nelosen valovoima on hyvä kompromissi kaikin puolin. Olympuksen mantra ylintä johtoa myöten on ollut kamerakaluston kompakti koko ja kuljetettavuus, mikä olisi epäilemättä kärsinyt esim. paremman valovoiman myötä. Aukko f/4 on m4/3-kameroille vielä ihan sopusoinnussa kennojen herkkyydensietoon ja vakaaja tulee avuksi tilanteen salliessa valotusajan venyttämistä.

Jokaisessa kamerajärjestelmässä on puolensa ja M.Zuiko 300 mm f/4 näyttää jälleen, että m4/3:n yksi merkittävä etu on järjestelmän pieni koko ja paino. Mobiilia 600 mm vastaavaa superteleä etsivä löytää M.Zuikosta kaverin, esim. matkailuun ja muuhun, jossa kuljetettavuus on avainasemassa, mutta kompaktikameran ominaisuudet eivät riitä. Pitkän M.Zuiko hintaa on joissain yhteyksissä arvosteltu kovaksi, mutta nyt kun sain edes vähän kuvata sillä, niin hinta-laatusuhde vaikuttaa mielestäni olevan ihan kohdallaan, vaikka onhan n. 2800 euroa huomattava rahasumma. Sitä ei voi kieltää.

Tekniset tiedot lötyvät valmistajan sivuilta.

Toivottavasti pääsen koittamaan M.Zuiko 300 mm f/4 vielä paremmissa olosuhteissa ajan kanssa.

Artikkeli Olympus M.Zuiko 300 mm f/4 ensituntumat julkaistiin ensimmäisen kerran Sulantoblog.